Venäjän historia alkaa itäslaavilaisista, turkkilaisista ja suomalais-ugrilaisista kansoista. Eteläisen Venäjän rannikot ja Mustanmeren piirissä olevat alueet olivat antiikin aikana yhteyksissä kreikkalaisiin siirtokuntiin ja roomalaisvaikutukseen; näillä alueilla oli vilkasta kaupankäyntiä ja kulttuurien sekoittumista vuosisatojen ajan (Mustanmeren rannat). Myöhemmin alueelle tekivät ryöstö- ja siirtymävalloituksia muun muassa Hunnit ja erilaiset turkkilaisheimot.
Varhaiskeskiaika ja Kievan Rus'
9.–10. vuosisadalla itäslaavilaiset heimot yhdistyivät osin skandinaavisten varangien vaikutuksesta ja syntyi niin kutsuttu Kievan Rus', jonka keskuksia olivat muun muassa Kiova ja Novgorod. Kievan Rus' oli kaupallisten reittien ja ortodoksisen kristinuskon keskuksia, ja sen kulttuurinen perintö muodostaa osan nyky-Venäjän ja muiden itäslavisten maiden juuria.
Mongolit ja Moskovan nousu
1200-luvun alussa itäisiä slaavilaisia valtioita kohtasi mongolivalloittajien hyökkäys, joka johti niin sanotun Kultaisen ordenin vallitsevaan asemaan alueella. Mongolit (tai tataarit) hallitsivat suuria alueita useiden vuosisatojen ajan ja vaikuttivat poliittiseen kehitykseen aina 1400-luvulle saakka (Mongolit). Mongoli-imperiumin heikkeneminen avasi tilaa Moskovan ruhtinaskunnan kasvulle, ja 1400–1500-luvuilla Moskova alkoi nousta alueelliseksi keskukseksi, joka myöhemmin muodostui Venäjän tsaarikunnaksi.
Tsaari- ja keisarikaudet
Moskovan ruhtinaiden kasvavan vallan myötä syntyi Venäjän tsaarikunta (tsaarin title syntyi 1500-luvulla) ja myöhemmin Venäjän keisarikunta, jonka Peter Suuri muodollisesti julisti imperiumiksi 1700-luvun alussa. Venäjä laajeni sekä länteen että itään: itään suuntautunut laajentuminen toi alueita ja väestöä mukaan Siperiaan (Siperiaan) ja lännessä Venäjä laajensi vaikutusvaltaansa Itä-Euroopassa. 1600-luvun alun myllerryksissä Puola–Liettua hyökkäsi ja miehitti osin Moskovan seutuja Time of Troubles -kaudella, mutta venäläiset pystyivät lopulta karkottamaan vallanperijät ja vakiinnuttamaan valtionhallintonsa.
1800-luku ja Napoleon
1800-luvulla Venäjä oli yksi Euroopan suurvalloista, joka osallistui moniin liittoutumiin ja sotiin. Vuonna Napoleon Bonaparte yritti valloittaa Venäjän vuonna 1812, mutta kampanja epäonnistui raskaiden tappioiden, pitkäjänteisen venäläisen puolustuksen ja armeijan vetäytymisen seurauksena. Napoleonin katastrofi vahvisti Venäjän asemaa Euroopassa.
1900-luku: maailmansodat, vallankumous ja Neuvostoliitto
Ensimmäinen maailmansota koetteli keisarillista Venäjää raskain menetyksin: Venäjä taisteli muun muassa Saksaa vastaan ensimmäisessä maailmansodassa, ja sota yhdessä sisäpoliittisen kriisin kanssa johti vuoden 1917 vallankumouksiin. Helmikuussa 1917 tsaarivalta kaatui, ja lokakuussa saman vuoden sisällä tapahtui bolsevikkien johtama lokakuun vallankumous, jonka seurauksena Vladimir Lenin ja kommunistit alkoivat rakentaa uutta yhteiskuntajärjestelmää. Virallinen liittovaltio, Neuvostoliiton, muodostettiin vuonna 1922.
Neuvostoliitto taisteli uudelleen Saksan hyökkäystä vastaan toisen maailmansodan aikana: Toisessa maailmansodassa Saksan johtaja Hitler käynnisti Operaatio Barbarossan ja hyökkäsi Neuvostoliittoon 1941, mutta hyökkäys epäonnistui pitkän ja verisen sodan seurauksena, ja lopulta Neuvostoliitto saavutti voiton Euroopassa vuonna 1945. Sodan jälkeen Neuvostoliitto miehitti merkittäviä alueita Itä- ja Keski-Euroopassa ja vaikutti suoraan Itä-Euroopan poliittiseen järjestykseen, mukaan lukien Itä-Saksan muodostuminen.
Kylmä sota ja maailmanpolitiikka
Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitosta tuli yksi kahdesta globaalista suurvallasta ja Yhdysvaltojen kilpailija, mikä johti vuosikymmenien pituiselle kylmän sodan ajanjaksolle. Kilpailu ulottui sotilasliittoihin, avaruuskilpailuun, ideologiseen vaikuttamiseen ja alueellisiin kriiseihin. Neuvostoliitto ja sen liittolaisvaltiot muodostivat itäblokkiin kuuluvan ratkaisun, kun taas lännessä olivat Yhdysvaltojen johtamat liittoumat.
Hajoaminen ja moderni Venäjä
Neuvostoliiton taloudelliset, poliittiset ja kansalliset jännitteet johtivat lopulta liittovaltion hajoamiseen vuoden 1991 lopulla. Itsestään itsenäiseksi valtioksi muodostui nykyaikainen Venäjän federaatio, joka jatkoi monia Neuvostoliiton perinteitä mutta pyrki rakentamaan markkinataloutta ja kansainvälisiä suhteita uudella tavalla (Venäjä).
2000-luvun alusta lähtien Venäjä on vahvistanut asemiaan alueellisena toimijana ja pyrkinyt palauttamaan vaikutusvaltaansa entisillä neuvostotasolla olleilla alueilla. Vuonna 2014 Venäjä liitti laittomasti osan Ukrainaan kuuluneesta alueesta, Krimin, mikä johti kansainväliseen tuomioon ja laajoihin talouspakotteisiin Yhdysvaltojen ja EU:n johtamilta tahoilta. Sittemmin Venäjän ja lännen välit ovat pysyneet kireinä, ja kansainvälinen politiikka on muuttunut epävakaaksi erityisesti vuosien 2014–2020 jälkeen.
Nykytilanne ja jatkokehitys
Venäjän historia antiikista nykypäivään on kertomus laajoista alueellisista laajentumisista, kulttuurien kohtaamisista, suurista konflikteista ja poliittisista murroksista. Nyky-Venäjä on maailmanlaajuisesti merkittävä toimija, jonka sisäpoliittiset valinnat, talous ja ulkopoliittinen linja vaikuttavat paitsi eurooppalaiseen turvallisuuteen myös globaalin politiikan kehitykseen. Kansainvälisen yhteisön reaktiot Venäjän toimille, talouspakotteet ja diplomaattiset pyrkimykset muovaavat tulevia suhteita ja kehityssuuntia.
Tiivistetysti: Venäjän historia on monikerroksinen prosessi, jossa antiikin siirtokunnista ja etnisten ryhmien törmäyksistä on kehittynyt valtava monikansallinen valtio, joka on kokenut mongolivalloituksen, tsaari- ja keisarikaudet, kaksi maailmansotaa, vallankumouksen ja neuvostokauden sekä lopulta 1990-luvun jälkeisen jälleenrakentamisen ja kansainväliset jännitteet 2000-luvulla.
