Slave Power | myös orjuusvaltasalaliitto ja orjuusvaltio | Slaveocracy

Tausta

Orjuus alkoi Amerikassa englantilaisessa Jamestownin siirtokunnassa vuonna 1619. Se alkoi 20 afrikkalaisen ostolla englantilaiselta White Lyon -nimiseltä sota-alukselta. Virginian siirtokunnan siirtolaiset ostivat afrikkalaisten sopimukset palvelusvelvollisiksi. Pian tämän jälkeen siirtokunnissa tuli tavaksi pitää orjia elinikäisinä. 1700- ja 1700-luvuilla orjia käytettiin tupakka- ja ravintokasvien viljelyyn. Kun puuvillatehtaan keksittiin vuonna 1793, puuvillasta tuli tärkein viljelykasvi. Tässä vaiheessa orjuudesta tuli tärkeä osa etelän taloutta.

1850-luvun lopulla vallitsi laajalle levinnyt käsitys, että maata johti orjia omistava oligarkia. Yleinen uskomus oli myös, että he johtivat sitä omaksi edukseen orjuuden levittämiseksi. Abraham Lincoln ja uusi republikaaninen puolue käyttivät sitä poliittisen vallan saamiseksi. Se oli suosittu myös salaliittoteoreetikoiden keskuudessa, ja orjuuden vastustajat yrittivät käyttää sitä ajatuksen mustamaalaamiseen. Mutta juuri Vapaan maaperän puolueen jäsenet 1840-luvulla ja republikaanit 1850-luvulla antoivat Slave Powerille uskottavuutta. Cincinnati Daily Commercial julkaisi 12. maaliskuuta 1857 artikkelin Slave Powerista. Artikkelissa Yhdysvaltoja kutsuttiin "yhdeksi suureksi homogeeniseksi orjuutta pitäväksi yhteisöksi" ja että orjuus oli poistanut kaikki osavaltiorajat. Siinä väitettiin, että Slave Powerilla oli kolme tavoitetta. Ne olivat: avata orjakauppa uudelleen, laajentaa orjuus koko maahan ja sen ulkopuolelle sekä tehdä valkoisesta miehestä orjia omistavan eteläisen aristokratian ja pohjoisen kapitalistien orja.

Vuoden 1850 jälkeen etelän orjanomistajat olivat ajaneet orjakaupan uudelleen avaamista. Syytös vaikutti siis perustellulta. Abolitionisteilla oli runsaasti todisteita siitä, että orjakauppa halusi ulottaa orjuuden kaikkiin osavaltioihin ja jopa koko pallonpuoliskolle. Kolmas väite, että valkoisista miehistä tulisi orjia orjuusvallalle, oli vaikeampi todistaa, vaikka monet uskoivat sen olevan totta.

Orjuutta puolustaneilla oli useita argumentteja instituution perustelemiseksi. He sanoivat, että se tuhoaisi etelän talouden. Ilman orjatyövoimaa ei voitu kasvattaa puuvillaa, tupakkaa tai riisiä. Orjien vapauttaminen aiheuttaisi laajaa työttömyyttä, johtaisi kapinoihin, verenvuodatukseen ja täydelliseen kaaokseen. He viittasivat Ranskan vallankumoukseen esimerkkinä. He huomauttivat, että orjuutta oli ollut olemassa koko historian ajan. Se oli Raamatussa, ja jopa Abrahamilla oli orjia. He viittasivat oikeudellisissa argumenteissaan Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen, joka päätti asiassa Dred Scott v. Sandford (1857), että mustat eivät olleet kansalaisia vaan omaisuutta.

Taloudellinen valta

Etelän plantaasit saattoivat olla erittäin kannattavia. Lähteet eroavat toisistaan sen suhteen, kuinka kannattavia ne olivat. Erään lähteen mukaan vuosina 1770-1860 maata oli runsaasti ja sitä oli helppo saada, joten se oli itsessään lähes arvotonta. Pelkällä maan omistamisella oli vaikea rikastua. Etelän eliitti vaurastui omistamalla työvoimaa, joka tuotti satoa maalla. Itse orjien arvo vastasi yhdestä kahteen vuotta Yhdysvaltojen koko kansantulosta. Kun otetaan huomioon, että vain pieni vähemmistö omisti orjia ja että se rajoittui Etelä-Yhdysvaltoihin, orjat olivat todellinen rikkaus.

Alfred Conradin ja John Meyerin tutkimuksessa laskettiin "orjapääoman" tuottoaste. He laskivat, että orjanomistus oli vähintään yhtä suuri kuin muut sijoitusmuodot ja suurempi kuin useimmat. Pelkkä orjanomistus saattoi tuottaa jopa 13 prosenttia vuodessa, kun taas rautatielainojen tuotto oli 6-8 prosenttia.

Orjakauppa kiellettiin Yhdysvalloissa 1. tammikuuta 1808 jälkeen. Orjien omistus oli edelleen laillista, mutta maahan ei enää saanut tuoda afrikkalaisia orjia. Siihen asti orjakauppiaat olivat rikastuneet hyvin orjien kuljettamisesta.

Etelä-Carolinan Georgetownin kreivikunnassa asunut Joshua John Ward on esimerkkinä eteläisten orjanomistajien valtavasta varallisuudesta. Hän omisti 1 130 orjaa ja hallitsi kuutta suurta plantaasia. Vuonna 1850 hän kasvatti 3 900 000 puntaa (1 800 000 kg) riisiä, minkä vuoksi hän sai lempinimen "riisiviljelijöiden kuningas". Toinen oli Stephen Duncan. Hän oli rikkain puuvillanviljelijä ennen sisällissotaa. Hän omisti elämänsä aikana yli 2 000 orjaa. Hän omisti 15 plantaasia, joista suurimmalla oli 858 orjaa.

Poliittinen valta

Vuoden 1850 pakenevia orjia koskeva laki oli suuri poliittinen myönnytys etelälle. Sillä luotiin uusi komissio, joka toimi samalla tavalla kuin Yhdysvaltain marshalit, mutta useilla eroilla. Liittovaltion hallitus maksoi heille palkkion jokaisesta vangitusta orjasta (tai orjiksi väitetyistä orjista). Heistä tuli nopeasti suurin liittovaltion työnantaja tuohon aikaan. Uusi laki oli kaikkea muuta kuin osavaltiomyönteinen, sillä pohjoisen osavaltioiden lakeja ei otettu huomioon. Oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä ei ollut. Lyhyesti sanottuna pakenevia orjia koskeva laki antoi eteläisille osavaltioille vallan pohjoisten osavaltioiden lakeihin käyttämällä liittovaltion hallitusta tekemään heidän käskyjään.

Vuoden 1850 laki huolestutti sekä mustia että valkoisia pohjoisen asukkaita. Vapailla mustilla oli paljon pelättävää joutua kidnapatuksi ja joutua orjaksi Etelässä. Pohjoisen valkoiset olivat huolissaan, koska orjanmetsästäjät hyökkäsivät heidän yhteisöihinsä. Pohjoisen asukkaat pitivät tätä todisteena orjavaltojen salaliitosta, joka uhkasi heidän vapauttaan.

Pohjoisen vapaamielisillä ja republikaaneilla oli erimielisyyksiä. Mutta yhdestä asiasta he olivat yhtä mieltä: he molemmat vastustivat orjuuden leviämistä alueille. Molemmat vastustivat etelän viljelijöitä, joita he kutsuivat "orja-oligarkkeiksi". Yhdessä heillä oli etulyöntiasema verrattuna poliittisten puolueiden aiempiin yrityksiin vastustaa orjuutta. Aikaisemmin pohjoisen poliitikkojen oli suhtauduttava orjuuskysymyksiin lepsusti, koska he tarvitsivat etelävaltioiden poliittista valtaa voittaakseen kansalliset vaalit. Tästä syystä he tukivat orjia omistavia presidenttejä, kongressiedustajia ja senaattoreita. Mutta republikaanien ja vapaasieluisten ei tarvinnut miellyttää etelävaltioiden poliitikkoja, ja he hyökkäsivät heidän valtaansa vastaan aina tilaisuuden tullen. He toivat esiin vanhoja väitteitä siitä, että orjuusvalta oli liian kauan pitänyt valtaa Amerikan politiikassa. Tätä argumenttia käytettiin, kun Thomas Jefferson oli valittu presidentiksi. Se otettiin esiin, kun Missouri hyväksyttiin orjavaltioksi vuonna 1820, ja uudelleen vuonna 1845, kun Texas liitettiin siihen. Tällä kertaa republikaanit iskivät ajatusta kovaa vastaan. Se satutti eniten pohjoisen demokraatteja. Republikaanit voittivat pohjoisessa monia virkoja, jotka olivat olleet demokraattien hallussa vuosikymmeniä. Vuoden 1860 vaaleissa demokraatit jakautuivat pohjoiseen ja etelään, ja kumpikin tuki omaa ehdokkaansa. Tämä mahdollisti Lincolnin voiton, vaikka hänellä ei ollut enemmistöä. Tämä lopetti orjavallan ylivallan politiikassa ja oli osaltaan vaikuttamassa Yhdysvaltain sisällissotaan.

Orjia omistaneet presidentit

Useimmat Antebellum-kauden presidentit olivat etelästä kotoisin ja omistivat myös itse orjia. Monet heistä olivat näkyvästi mukana ylläpitämässä orjuuden taloutta. Yksi syy siihen, että etelävaltioiden presidenttejä oli niin paljon, on se, että he hyötyivät vaalipiirin etulyöntiasemasta, erityisesti ne, jotka olivat kotoisin suurimmasta orjia omistavasta osavaltiosta, Virginiasta. Perustuslakikokouksessa (1787) pohjoisten osavaltioiden edustajat eivät halunneet, että orjia laskettaisiin yhdeksi ihmiseksi, jotta osavaltiot olisivat edustettuina kongressissa. Etelän edustajat halusivat, että orjat luettaisiin yksilöiksi, vaikka he eivät voineet äänestää. Valtuutetut päätyivät lopulta kolmen viidesosan kompromissiin. Yhdysvaltain perustuslain I artiklan 2 kohdassa, jossa orjia kutsuttiin kiertoilmaisulla "kaikki muut henkilöt", perustajat laskivat jokaisen orjan kolmeksi viidesosaksi henkilöstä. Näin orjavaltiot saivat kolmanneksen enemmän paikkoja kongressissa kuin niillä muuten olisi ollut kansalaistensa lukumäärän perusteella. Tämä tekijä oli ratkaiseva vuoden 1800 presidentinvaaleissa, joissa Thomas Jefferson sai voiton edustajainhuoneessa.

Yksi tärkeimmistä syistä siihen, että Washington D.C. valittiin Yhdysvaltain pääkaupungiksi, oli se, että se sijaitsi orjakaupungin, Alexandrian, Virginian, ympärillä. New York City oli vapaassa osavaltiossa, ja Philadelphiassa orjaa sai pitää vain kuusi kuukautta ennen kuin hänet vapautettiin. Tämä oli hankalaa orjia omistaville poliitikoille. Washington D.C:tä edistivät myös George Washington, Thomas Jefferson ja James Madison - kolme keskeistä etelävaltiolaista, jotka omistivat orjia.