Alankomaiden taistelu 1940: Saksan hyökkäys ja Rotterdamin pommitus

Iso-Britannia ja Ranska julistivat sodan Saksalle vuonna 1939, kun Saksa oli hyökännyt Puolaan. Talvella 1939-1940 Länsi-Euroopassa ei tapahtunut suuria maahyökkäyksiä. Tänä aikana Britannia ja Ranska keräsivät joukkojaan valmistautuakseen pitkään sotaan, ja saksalaiset miehittivät Puolan.

Lokakuun 9. päivänä Adolf Hitler antoi määräyksen suunnitella maihinnousua Alankomaihin. Hän halusi käyttää niitä tukikohtana hyökätäkseen Isoon-Britanniaan. Hän halusi myös estää liittoutuneiden joukkojen hyökkäyksen, joka voisi uhata Ruhrin aluetta.

Hollantilaiset eivät olleet valmiita pysäyttämään maihinnousua. Hitlerin noustua valtaan hollantilaiset olivat alkaneet varustautua uudelleen, mutta hitaammin kuin Ranska tai Belgia. Vasta vuonna 1936 Alankomaiden hallitus alkoi lisätä puolustusbudjettiaan.

Alankomaiden hallitukset eivät pitäneet Saksaa sotilaallisena uhkana. Osittain tämä johtui siitä, että ne eivät halunneet aiheuttaa ongelmia tärkeän kauppakumppanin kanssa. Alankomaalaiset eivät arvostelleet natsien politiikkaa. Hollantilaiset asettivat tiukat budjettirajoitukset taistellakseen suurta lamaa vastaan, joka oli kova Hollannin yhteiskunnalle.

Hendrikus Colijn, Alankomaiden pääministeri vuosina 1933-1939, ei uskonut, että Saksa rikkoisi Alankomaiden puolueettomuutta ja hyökkäisi Alankomaihin. Korkeat upseerit eivät yrittäneet kannustaa sotilaallisen puolustuksen parantamiseen.

Kansainvälinen stressi kasvoi 1930-luvun lopulla. Maita huolestuttivat Saksan Reininmaan miehitys vuonna 1936, vuoden 1938 Anschluss- ja Sudeettikriisi, Böömin ja Moravian saksalaismiehitys vuonna 1939 ja Italian hyökkäys Albaniaan keväällä 1939.

Nämä tapahtumat saivat Alankomaiden hallituksen varovaisemmaksi, mutta se rajoitti reaktioitaan niin paljon kuin pystyi. Tärkein reaktio oli 100 000 miehen saaminen valmiiksi taisteluun huhtikuussa 1939.

Saksan hyökättyä Puolaan syyskuussa 1939 ja aloitettua toisen maailmansodan Alankomaat toivoi pysyvänsä puolueettomana. Alankomaat oli ollut puolueeton ensimmäisen maailmansodan aikana 25 vuotta aiemmin.

Alankomaiden armeija oli valmis 24. elokuuta ja asettui juoksuhautoihin. Puolustukseen käytettiin suuria summia rahaa (lähes 900 miljoonaa guldenia). Uusien aseiden hankkiminen sota-aikana oli hyvin vaikeaa. Alankomaalaiset olivat tilanneet joitakin varusteita Saksasta, mikä viivästytti toimituksia.

Suuri osa puolustusmäärärahoista käytettiin Alankomaiden Itä-Intiaan (nykyinen Indonesia). Suuri osa rahoista käytettiin suunnitelmaan rakentaa kolme taisteluristeilijää.

Alankomaiden sijainti Ranskan ja Saksan välissä teki alueesta hyvän reitin kummalle tahansa osapuolelle hyökätä toisiinsa. Tammikuun 20. päivänä 1940 pitämässään radiopuheessa Winston Churchill yritti saada hollantilaiset liittymään brittien rinnalle. Sekä belgialaiset että hollantilaiset kieltäytyivät, vaikka Belgia oli saanut tietää Saksan hyökkäyssuunnitelmista.

Liittoutuneet suunnittelivat hyökkäävänsä Saksaan kesällä 1941. Ranskalaiset harkitsivat, että he rikkoisivat Alankomaiden puolueettomuutta ja hyökkäävät niihin, jos ne eivät olisi liittyneet liittoutuneisiin ennen sitä. Jos Saksa hyökkäisi Alankomaihin, liittoutuneet joutuisivat kulkemaan Belgian läpi. Liittoutuneet pelkäsivät myös, että Alankomaat saattaisi päästää Saksan armeijan Belgiaan niiden eteläisten alueiden kautta.

Alankomaiden hallitus ei koskaan päättänyt, mitä tehdä. Useimmat ministerit halusivat vastustaa hyökkäystä. Vähemmistö kieltäytyi ryhtymästä Saksan liittolaiseksi. Hollantilaiset yrittivät järjestää rauhansopimuksen liittoutuneiden ja Saksan välille.

Kun Saksa oli hyökännyt Norjaan ja Tanskaan ja Japani oli varoittanut Saksaa hyökkäämästä Alankomaihin, Alankomaiden armeija tiesi, että sen oli taisteltava. He alkoivat valmistautua sotaan. Alankomaiden rajajoukot asetettiin valmiustilaan.

Raportit Skandinaviassa toimivasta viidennestä kolonnasta (vihollisen agentit, jotka toimivat jossakin maassa) herättivät pelkoa siitä, että myös Alankomaissa oli saksalaisia agentteja ja maanpettureita. Hollantilaiset valmistautuivat hyökkäyksiin lentokenttiä ja satamia vastaan.

Alankomaat julisti 19. huhtikuuta hätätilan. Useimmat siviilit kuitenkin uskoivat, että heidän maassaan ei ehkä ole sotaa. Hollantilaiset toivoivat välttävänsä sodan, jossa kuolisi hirvittäviä määriä ihmisiä. Britannia ja Ranska pyysivät 10. huhtikuuta jälleen Alankomaita liittoutuneiden puolelle sotaan. Jälleen kerran hollantilaiset kieltäytyivät.

Alankomaiden joukot

Alankomaiden armeija

Alankomaissa hyvä puolustus oli mahdollista. Maa auttoi puolustajaa, ja siellä oli vahva teollisuuspohja, myös aseteollisuus. Wehrmachtilta puuttui kalustoa ja koulutusta, mutta Alankomaiden armeija oli hyvin heikko.

Saksalaisilla oli parempi kalusto kuin Alankomailla. Saksan nykyaikaisella armeijalla oli panssarivaunuja ja syöksypommikoneita (kuten Junkers Ju 87 Stuka). Alankomaiden armeijan panssarijoukoissa oli vain 39 panssariautoa ja viisi panssarivaunua ja ilmavoimissa kaksitasoisia lentokoneita.

Alankomaiden armeija ei ollut saanut juurikaan uutta kalustoa sitten ensimmäisen maailmansodan. Alankomaiden hallitus rajoitti 1920-luvulla puolustusbudjettiaan vuodesta 1920 vuoteen 1927 kestäneen taloudellisen laman vuoksi. Tuona vuosikymmenenä varusteisiin käytettiin vain 1,5 miljoonaa guldenia vuodessa. Vasta helmikuussa 1936 hyväksyttiin lakiesitys, jolla perustettiin erityinen 53,4 miljoonan guldenin puolustusrahasto.

Koulutettujen joukkojen, laajan ammattiorganisaation tai hyvien aseiden puute vaikeutti Alankomaiden joukkojen kasvattamista. Tykistöä riitti juuri ja juuri suurempiin yksiköihin. Kevyitä jalkaväkipataljoonia levitettiin ympäri maata viivyttämään vihollisen liikkeitä.

Heillä oli paljon panssarivaunuja, noin kaksituhatta, mutta linjat olivat ohuet. Belgialaisen Eben Emaelin linnoituksen kaltaisia nykyaikaisia suuria linnoituksia ei ollut olemassa. Ainoa nykyaikainen linnoitus oli Kornwerderzandin linnoitus.

Alankomaiden joukkojen kokonaismäärä oli 48 jalkaväkirykmenttiä sekä 22 jalkaväkipataljoonaa rajapuolustusta varten. Vertailun vuoksi Belgiassa oli 22 kokonaista divisioonaa ja 30 divisioonaa, kun pienemmät yksiköt lasketaan mukaan.

Syyskuun 1939 jälkeen hollantilaiset yrittivät parantaa tilannetta, mutta tuloksetta. Saksa lykkäsi asetoimituksiaan. Ranska ei halunnut myydä aseita armeijalle, joka ei asettuisi sen puolelle. Hollantilaiset eivät voineet saada aseita toisesta mahdollisesta lähteestä, Neuvostoliitosta, koska hollantilaiset eivät tunnustaneet sen kommunistista hallitusta.

Muilla mailla oli hyvät panssarijoukot. Alankomaiden armeijalla oli kaksi panssariajoneuvoryhmää, joissa kummassakin oli kymmenkunta ajoneuvoa; heillä oli vain yksi viiden Carden-Loyd Mark VI -panssarivaunun muodostama joukkue.

Alankomaiden tykistöllä oli 676 haupitsia ja kenttätykkiä: 310 Kruppin 75 mm:n kenttätykkiä, 52 Boforsin 105 mm:n haupitsia, jotka olivat ainoat todella nykyaikaiset tykit, 144 vanhentunutta Kruppin 125 mm:n tykkiä, 40 150 mm:n sFH13-tykkiä, 72 Kruppin 150 mm:n L/24-haupitsia ja 28 Vickersin 152 mm:n L/15-haupitsia.

Panssarintorjuntatykkeinä oli käytettävissä 386 kappaletta Böhlerin 47 mm:n L/39-kiväärejä, mutta niitä ei ollut riittävästi. Lisäksi oli vielä kolmesataa vanhaa 6 Veld (57 mm) ja 8 Staal (84 mm) kenttätykkiä. Saksasta tilatuista 120 modernista 105 mm:n tykistä oli maihinnousun aikaan toimitettu vain kahdeksan. Suurin osa tykistöstä oli hevosvetoista.

Alankomaiden jalkaväki käytti noin 2 200 7,92 mm Schwarzlose M.08 -konekivääriä ja kahdeksansataa Vickers-konekivääriä. Monet näistä olivat pommilaatikoissa; jokaisella pataljoonalla oli kahdentoista hengen raskas konekiväärikomppania.

Hollantilaisilla jalkaväkiosastoilla oli kevyt konekivääri, M.20 Lewis-konekivääri, joita oli käytettävissä noin kahdeksantuhatta kappaletta. Tämä ase jumiutui usein, eikä se soveltunut hyökkäyksiin. Useimmilla hollantilaisilla jalkaväkiosastoilla oli hollantilainen Mannlicher-kivääri. Tätä asetta oli käytetty yli 40 vuotta, ja se oli vanhentunut, mutta Alankomaiden armeijalla ei ollut rahaa sen korvaamiseen.

Kussakin rykmentissä oli vain kuusi 80 mm:n kranaatinheitintä. Tämä vaikeutti hollantilaisen jalkaväen taistelua.

Vaikka Alankomailla oli Philips-yhtiö, yksi Euroopan suurimmista radiolaitteiden valmistajista, Alankomaiden armeija käytti enimmäkseen puhelimia. Ainoastaan tykistölle oli annettu 225 radiolaitetta.

Ilmahyökkäyksen riski

Saksan hyökättyä Tanskaan ja Norjaan huhtikuussa 1940, jolloin saksalaiset käyttivät suuria määriä ilmajoukkoja, hollantilaiset olivat huolissaan samanlaisesta hyökkäyksestä.

Tämäntyyppisten hyökkäysten pysäyttämiseksi viisi jalkaväkipataljoonaa sijoitettiin tärkeimpiin satamiin ja lentotukikohtiin, kuten Haagin Ypenburgin lentokentälle ja Rotterdamin Waalhavenin lentokentälle. Niille annettiin ilmatorjuntatykit, kaksi panssarivaunua ja kaksitoista panssariautoa 24:stä käytössä olleesta panssariautosta. Hollantilaiset asettivat 32 sairaalalaivaa eri puolille maata ja viisitoista junaa helpottamaan joukkojen siirtoja.

Alankomaiden ilmavoimat

Alankomaiden ilmavoimilla oli 155 lentokonetta: 28 kaksimoottorista Fokker G.1 -hävittäjää, 31 Fokker D.XXI -hävittäjää ja seitsemän Fokker D.XVII -hävittäjää, kymmenen kaksimoottorista Fokker T.V:tä, viisitoista Fokker C.X:ää ja 35 Fokker C.V:n kevyttä pommikonetta, kaksitoista Douglas DB-8 -syöksypommikonetta (joita käytettiin myös hävittäjinä) ja seitsemäntoista Koolhoven FK-51 -tiedustelukonetta. 155 koneesta 74 oli kaksitasoisia. Näistä koneista 125 toimi.

Ilmavoimien koulu käytti kolmea Fokker D.XXI:tä, kuutta Fokker D.XVII:tä, yhtä Fokker G.I:tä, yhtä Fokker T-V:tä ja seitsemää Fokker C.V:tä sekä useita harjoituskoneita. Lisäksi neljäkymmentä konetta kuului merilentopalveluun sekä suunnilleen yhtä monta reservi- ja koulutuslentokonetta.

Alankomaissa oli sotilaslentokoneteollisuus, johon kuuluivat Fokker ja Koolhoven. Alankomaiden armeijalla ei kuitenkaan ollut varaa uusiin lentokoneisiin.

Koulutus ja valmius

Alankomaiden armeija oli huonosti varustettu. Se oli myös huonosti koulutettu. Kokemusta pataljoonatasoa suurempien joukkojen johtamisesta oli vähän. Vuodesta 1932 vuoteen 1936 Alankomaiden armeija ei pitänyt kesäkenttäharjoituksia säästääkseen rahaa. Lisäksi sotilailta puuttui monia taitoja. Vuoteen 1938 asti palvelukseen astuneet palvelivat vain 24 viikkoa, mikä riitti juuri ja juuri jalkaväen peruskoulutuksen saamiseen. Samana vuonna palvelusaikaa pidennettiin yhteentoista kuukauteen. Ammattitaitoista sotilashenkilöstöä ei ollut paljon. Vuonna 1940 oli vain 1206 ammattiupseeria.

Suurin osa käytettävissä olevasta ajasta käytettiin puolustuksen rakentamiseen. Tänä aikana ampumatarvikepula rajoitti ampumakoulutusta, eikä yksiköitä järjestetty. Toukokuussa 1940 Alankomaiden armeija ei ollut valmis taisteluun. Se ei kyennyt tekemään suurhyökkäystä eikä liikkumaan taistelukentällä.

Saksalaiset kenraalit ja Hitler pitivät Alankomaiden armeijaa heikkona. He odottivat, että Hollanti voitaisiin vallata kolmesta viiteen päivässä.

Alankomaiden puolustusstrategia

Rakenneosat

1600-luvulla Alankomaiden tasavalta oli kehittänyt puolustusjärjestelmän, jota kutsuttiin Hollannin vesilinjaksi. Sillä voitiin suojella kaikkia läntisiä suurkaupunkeja tulvittamalla osa maaseudusta. 1800-luvun alussa tätä linjaa siirrettiin itään, Utrechtin taakse. Myöhemmin rakennettiin linnoituksia.

Tämä uusi asema sai nimekseen New Holland Water Line. Linja sai uudet pommisuojat vuonna 1940. Linja oli merenpinnan alapuolella. Tämä mahdollisti sen tulvimisen muutaman metrin vedellä. Se oli liian matalaa veneille, mutta riittävän syvää muuttamaan maaperän mudaksi. Uuden Hollannin vesilinjan länsipuolella olevaa aluetta kutsuttiin Hollannin linnoitukseksi (hollanniksi: Vesting Holland; saksaksi: Festung Holland). Itäpuolta peitti IJssel-järvi ja eteläpuolta suojasi kolme jokea. Sen odotettiin kestävän pitkään.

Jotkut luulivat, että puolustus suojaisi maata kolmen kuukauden ajan ilman liittoutuneiden apua. Ennen sotaa oli tarkoitus siirtyä tähän asemaan ja toivoa, että Saksa kulkisi vain eteläisten maakuntien läpi matkallaan Belgiaan ja jättäisi Hollannin vahingoittumattomana.

Vuonna 1939 tämä asenne teki mahdottomaksi neuvotella liittoutuneiden kanssa puolustuksesta. Saksalaisten diplomaattien ehdotukset siitä, että Alankomaiden hallitus hyväksyisi Saksan etenemisen maahan, hylättiin.

Syyskuusta 1939 alkaen rakennettiin itäisempi pääpuolustuslinja (MDL). Tämä toinen puolustusasema kaivettiin kenttäarmeijan komentajan kenraaliluutnantti Jan Joseph Godfried paroni van Voorst tot Voorstin käskystä. Tätä linjaa jatkettiin eteläisellä osalla Maas-joen ja Belgian rajan välissä. Etelässä tavoitteena oli viivyttää saksalaisia, jotta ranskalaiset voisivat edetä.

Neljäs ja toinen armeijakunta sijoitettiin Grebbe-linjalle; kolmas armeijakunta sijoitettiin Peel-Raam-asemaan, ja kevyt divisioona sijoitettiin sen taakse suojaamaan sen eteläsivua. A- ja B-prikaati sijoitettiin Ala-Reinin ja Maasin väliin. Ensimmäinen armeijakunta oli reservinä Hollannin linnakkeessa, jonka eteläreunaa suojasi vielä kymmenen pataljoonaa ja itäpuolta kuusi pataljoonaa. Kaikkia näitä linjoja suojattiin pommilaitureilla.

Joukkojen sijoittaminen

Tämän pääpuolustuslinjan edessä oli IJssel-Maaslinie. Siellä oli panssarivaunuja ja neljätoista "rajapataljoonaa". Vuoden 1939 lopulla kenraali Van Voorst tot Voorst halusi käyttää jokia puolustukseen. Hän ehdotti taistelua ylityspaikoilla Arnhemin ja Gennepin lähellä, jotta saksalaiset divisioonat joutuisivat käyttämään suuren osan energiastaan ennen kuin ne olisivat saavuttaneet MDL:n.

Alankomaiden hallitus ja kenraali Reijnders pitivät tätä liian riskialttiina. Hallitus halusi, että armeija vastustaa Grebbe-linjalla ja Peel Raamin asemalla ja vetäytyy sitten takaisin Hollannin linnoitukseen. Reijndersille ei annettu täyttä sotilasvaltaa puolustusalueilla. Hän erosi 5. helmikuuta 1940 näiden erimielisyyksien vuoksi esimiestensä kanssa. Hänen tilalleen nimitettiin kenraali Henry G. Winkelman, joka päätti, että pohjoisessa Grebbe-linja olisi se paikka, jossa taistelu käytäisiin, osittain siksi, että vastahyökkäys olisi helpompi toteuttaa.

Valesodan aikana hollantilaiset sanoivat olevansa puolueettomia. Alankomaiden armeija keskusteli salaa sekä Belgian että Ranskan kanssa yhteisen puolustuksen järjestämisestä Saksan hyökkäystä vastaan. Tämä ei onnistunut, koska oli erimielisyyksiä siitä, mitä strategiaa olisi noudatettava.

Koordinointi Belgian kanssa

Belgia oli puolueettomaksi ilmoittautunut, mutta se oli tehnyt järjestelyjä liittoutuneiden joukkojen kanssa työskentelyä varten. Tämä vaikeutti hollantilaisten järjestelyjä belgialaisten kanssa. Hän ei hyväksynyt Van Voorst tot Voorstin suunnitelmaa miehittää "Oranssi asema, jotta se muodostaisi jatkuvan linjan Belgian linjojen kanssa.

Kun Winkelman otti komennon vastaan, hän ehdotti 21. helmikuuta, että Belgia asettaisi Peel Raamin asemaan yhdistävän linjan Zuid-Willemsvaartin belgialaista osaa pitkin. Belgialaiset kieltäytyivät tästä, elleivät hollantilaiset lähettäisi uusia joukkoja Limburgiin. Hollantilaisilla ei ollut joukkoja käytettävissä. Winkelman kieltäytyi toistuvista belgialaisista pyynnöistä puolustaa Oranssin asemaa.

Tämän vuoksi belgialaiset päättivät vetää kaikki joukkonsa maihinnousun yhteydessä pääpuolustuslinjalleen, Albertin kanavalle. Näin syntyi neljänkymmenen kilometrin levyinen aukko. Ranskalaisia pyydettiin täyttämään se. Nyt Ranskan ylipäällikkö kenraali Maurice Gamelin oli enemmän kuin kiinnostunut ottamaan hollantilaiset mukaan jatkuvaan linjaansa. Hän ei kuitenkaan halunnut venyttää huoltolinjojaan niin pitkälle, elleivät belgialaiset ja hollantilaiset asettuisi liittoutuneiden puolelle. Kun molemmat kansakunnat kieltäytyivät, Gamelin sanoi miehittävänsä aseman Bredan lähellä.

Winkelman päätti 30. maaliskuuta luopua Peel-Raam-asemasta saksalaisten hyökkäyksen jälkeen. Hän veti kolmannen armeijakuntansa takaisin Lingelle. Tälle Waal-Lingen asemalle suunniteltiin panssarivaunuja; panssarivaunujen määrärahoja lisättiin sadalla miljoonalla guldenilla.

Ranskan strategia

Alankomaiden armeijan ja Saksan 18. armeijan lisäksi Alankomaiden maaperällä toimisi kolmaskin joukko: Ranskan 7. armeija. Sekä ranskalaiset että saksalaiset näkivät yllätyshyökkäyksen mahdollisuuden. Saksalaisille tämä tarkoittaisi Antwerpen-Namur-linjan ohittamista.

Tarvittiin nopeita joukkoja tärkeiden paikkojen suojaamiseksi viholliselta. Ranskalaiset olivat jo kauan ennen saksalaisia ajatelleet käyttää ilmajoukkoja nopeisiin hyökkäyksiin. Merivoimien divisioona ja jalkaväkidivisioona oli määrätty lähtemään Seelantiin tukkimaan läntinen Schelde saksalaisten ylitystä vastaan.

Ranskan ylipäällikkö kenraali Maurice Gamelin pelkäsi, että hollantilaiset antautuisivat tai hyväksyisivät Saksan suojelun. Hän siirsi Ranskan entisen strategisen reservin, 7. armeijan, Antwerpenin edustalle. Joukkoihin kuuluivat 16. armeijakunta, 9. moottoroitu ja 4. jalkaväkidivisioona sekä 1. armeijakunta, johon kuuluivat 25. moottoroitu jalkaväkidivisioona ja 21. jalkaväkidivisioona.

Armeijaa vahvistettiin myöhemmin 1. mekanisoidulla kevyellä divisioonalla, joka oli Ranskan ratsuväen panssaridivisioona. Yhdessä kahden Seelannissa olevan divisioonan kanssa oli tarkoitus käyttää seitsemää ranskalaista divisioonaa.

Vaikka ranskalaisilla joukoilla oli enemmän moottoroituja yksiköitä kuin saksalaisilla, ne eivät voineet toivoa saavuttavansa paikkojaan taistelussa ennen vihollista. Heidän ainoa mahdollisuutensa voittaa saksalaiset oli käyttää rautatiekuljetuksia.

Heidän olisi kerättävä joukkojaan Bredan lähelle. He tarvitsivat Peel-Raam-asemassa olevia hollantilaisia joukkoja viivyttämään saksalaisia muutamalla lisäpäivällä, jotta ranskalaiset joukot voisivat siirtyä alueelle ja kaivaa juoksuhautoja. Nämä muodostuivat panssaridivisioonien ja moottoroidun divisioonan tiedusteluyksiköistä, joissa oli panssariautoja. Nämä muodostaisivat kaksi erikoisjoukkoa.

Saksan strategia ja joukot

Fall Gelbiä koskevien suunnitelmien aikana pohdittiin ajatusta jättää Hollandin linnoitus yksin. Ensimmäisessä, 19. lokakuuta 1939 tehdyssä suunnitelmassa ehdotettiin täydellistä miehitystä. Lokakuun 29. päivänä laaditussa versiossa ehdotettiin maihinnousun rajoittamista Venlon eteläpuolelle. Marraskuun 15. päivänä annetussa Holland-Weisungissa (Holland-direktiivi) päätettiin valloittaa koko eteläosa, mutta pohjoisessa ei edetä Grebbe-linjaa pidemmälle ja miehittää Friisin saaret.

Hermann Göring halusi vallata Hollannin kokonaan, koska hän tarvitsi hollantilaisia lentokenttiä käytettäväksi Britanniaa vastaan. Hän pelkäsi, että liittoutuneet vahvistaisivat Hollannin linnaketta ja käyttäisivät kenttiä pommittaakseen saksalaisia kaupunkeja ja joukkoja. Nopea tappio vapauttaisi myös joukkoja muille sektoreille.

Tammikuun 17. päivänä 1940 he päättivät valloittaa koko Alankomaiden. Tähän tehtävään oli kuitenkin käytettävissä vain vähän yksiköitä. Fall Gelbin pääpyrkimys tehtäisiin keskellä, Namurin ja Sedanin välillä. Hyökkäys Keski-Belgiassa oli vain temppu, ja hyökkäys Hollannin linnoitukseen oli myös vain temppu.

Vaikka sekä 6. että 18. armeija olivat Hollannin rajalla, ensimmäinen, suurempi joukko siirtyisi Venlon eteläpuolelle Belgiaan. Näin vain 18. armeija kenraali Georg von Küchlerin johdolla hyökkäisi Alankomaiden pääjoukkoja vastaan.

Kaikista taisteluun osallistuneista saksalaisista armeijoista tämä oli heikoin. Siihen kuului vain neljä varsinaista jalkaväkidivisioonaa (207., 227., 254. ja 256. jalkaväkidivisioona), joita avusti kolme reservidivisioonaa (208., 225. ja 526. jalkaväkidivisioona). Kuusi näistä divisioonista oli elokuussa 1939 alueellisista Landwehr-yksiköistä perustettuja yksiköitä. Niillä oli vain vähän ammattiupseereita ja vähän taistelukokemusta.

Alankomaiden armeijan tapaan suurimmalla osalla sotilaista (88 %) ei ollut koulutusta. Seitsemäs divisioona oli 526. jalkaväkidivisioona, jolla ei ollut taistelukoulutusta. Saksalaisissa divisioonissa oli 17 807 miestä, viisikymmentä prosenttia enemmän kuin hollantilaisissa. Heillä oli kaksinkertainen tulivoima, mutta silti heillä ei ollut tarpeeksi miehiä menestyksekkääseen hyökkäykseen.

Lisämiesten lisäämiseksi Saksan ainoa ratsuväkidivisioona, 1. Kavalleridivisioona, sai tehtäväkseen vallata heikosti puolustetut IJssel-joen itäpuoliset maakunnat. Enkhuizenin lähellä Hollannissa oli tarkoitus yrittää maihinnousua proomuja käyttäen. Koska molemmat yritykset eivät todennäköisesti onnistuneet, tavallisia divisioonia vahvistettiin SS-Verfügungsdivisionilla (johon kuuluivat SS-Standarten Der Führer, Deutschland ja Germania) ja Leibstandarte Adolf Hitlerillä. Nämä hyökkäävät hollantilaisten linnoitettujen asemien kimppuun. Silti tämä lisäsi yhtälöön vain 1¹ ⁄₃ divisioonan.

Voiton varmistamiseksi saksalaiset käyttivät uusia menetelmiä. Saksalaiset olivat kouluttaneet kaksi ilmavoimien divisioonaa. Ensimmäinen näistä, 7. Flieger-Division, koostui laskuvarjojääkäreistä ja toinen, 22. Luftlande-Infanteriedivision, ilmassa olevasta jalkaväestä. Ilmajoukot valtaisivat Haagin ympärillä olevat lentokentät ja sen jälkeen kyseisen hallituksen yhdessä Alankomaiden ylijohdon ja kuningatar Wilhelminan kanssa.

Hitler oli kehittänyt Fall Festung -suunnitelman. Jos ensimmäinen hyökkäys ei onnistuisi, Rotterdamin, Dordrechtin ja Moerdijkin sillat vallattaisiin, jotta koneistetut joukot voisivat siirtyä alueelle. Näiden joukkojen oli määrä olla Saksan 9. panssaridivisioona. Se oli ainoa saksalainen panssaridivisioona, jolla oli vain kaksi panssaripataljoonaa. panssarivaunuja oli yhteensä 141. Suunnitelman mukaan niiden oli määrä mennä 254. ja 256. jalkaväkidivisioonien hollantilaisten linjoihin luomasta aukosta. Sen jälkeen ne yhdistyisivät niihin ja muodostaisivat XXVI divisioonan. Armeekorpsiksi. Samaan aikaan 207. ja 227. jalkaväkidivisioonat, jotka yhdistettäisiin X. Armeekorpsiksi, hyökkäävät Grebbe-linjaa vastaan idässä taistellakseen Alankomaiden armeijaa vastaan. Suunnitelmana oli pakottaa hollantilaiset takaisin Hollannin linnoituksen itärintamalle tai sen taakse. Jos hollantilaiset eivät antautuisi ensimmäisenä päivänä, kahdeksastoista armeija hyökkäisi kolmantena päivänä etelästä Hollannin linnoitukseen.

Saksan kansa ja joukot inhosivat ajatusta Alankomaiden puolueettomuuden vastustamisesta. Saksalaiset sanoivat, että maihinnousun tarkoituksena oli estää liittoutuneita miehittämästä Alankomaita. Osa saksalaisista upseereista ei pitänyt natsihallituksesta ja oli myös tyytymättömiä maihinnousuun.

Yksi heistä oli eversti Hans Oster, saksalainen tiedustelu-upseeri. Maaliskuussa 1939 hän alkoi välittää tietoja ystävälleen, Berliinissä olleelle hollantilaiselle sotilasupseerille majuri Gijsbertus J. Sasille. Näihin tietoihin sisältyi Saksan hyökkäyspäivä. Sas ilmoitti asiasta liittoutuneille. Sas tiesi Tanskaan ja Norjaan kohdistuvan hyökkäyksen päivämäärän, mutta sitä ei huomattu. Vaikka hän kertoi, että saksalainen panssaridivisioona yrittäisi hyökätä Alankomaihin ja että kuningattaren vangitseminen oli suunnitteilla, Alankomaiden puolustussuunnitelmaa ei muutettu.

Sas varoitti 4. toukokuuta, että hyökkäys oli tulossa pian. Kun Oster 9. toukokuuta illalla soitti ystävälleen ja kertoi, että hyökkäys tapahtuisi pian, hollantilaiset joukot asetettiin hälytystilaan.

Oster oli Saksan vastarintaliikkeen johtaja vuosina 1938-1943, ja hän oli yksi niistä, jotka hirtettiin 20. heinäkuuta 1944 tehdyn Hitlerin murhapommi-iskun jälkeen.

10. toukokuuta

Aamulla 10. toukokuuta 1940 Saksa hyökkäsi Alankomaihin, Belgiaan, Ranskaan ja Luxemburgiin.

Yöllä Luftwaffe lensi hollantilaisille maille. Yksi ryhmä, Kampfgeschwader 4 (KG 4), hyökkäsi hollantilaisille lentokentille. Oberst (eversti) Martin Fiebigin johtama KG 4 hyökkäsi De Kooyn laivaston lentokentälle ja tuhosi 35 lentokonetta. Fiebig ammuttiin alas ja hän vietti viisi päivää hollantilaisena sotavankina.

KG 4 hyökkäsi myös Amsterdam-Schipholiin, jossa hollantilaiset menettivät kolmanneksen keskikokoisista pommikoneistaan, ja Haagin lentokentille, jossa KG 4 tuhosi puolet 21:stä puolustavasta hävittäjästä. KG 4 menetti 10. toukokuuta 11 Heinkel He 111 -pommikonetta ja kolme Junkers Ju 88 -konetta; KG 30 ja 54 menettivät yhdeksän pommikonetta. Jagdgeschwader 26 (JG 26) ja Zerstörergeschwader 26 (ZG 26) ampuivat alas 25 hollantilaista konetta yhdeksän hävittäjän tappioilla, Albert Kesselringin Luftflotte 2 tuhosi 41 konetta.

Hollantilaisilla oli päivän päätteeksi vain 70 lentokonetta. He jatkoivat taistelua Luftwaffea vastaan ja ampuivat alas 13 saksalaista hävittäjää 14. toukokuuta mennessä.

Laskuvarjojääkäreitä laskeutui lentokenttien läheisyyteen. Hollantilaiset ilmatorjuntapatterit ampuivat alas lukuisia Ju 52 -kuljetuskoneita. Saksalaisten Ju 52 -konetappiot taistelussa olivat noin 250 konetta.

Hyökkäys Haagiin epäonnistui. Laskuvarjojoukot eivät vallanneet Ypenburgin päälentokenttää ajoissa, jotta jalkaväki ehti laskeutua Junkkereillaan. Viisi Landsverkiä tuhosi konekiväärien avustamana kahdeksantoista Junkkeria ja tappoi monia sotilaita.

Kun hylyt tukkivat kiitoradan, jäljelle jääneet koneet laskeutuivat niityille tai rannalle ja hajauttivat joukot. Saksalaiset valtasivat Ockenburgin pienen lentokentän.

Valkenburgin lentokenttä miehitettiin. Laskeutumisrataa rakennettiin kuitenkin vasta, eikä vedenpintaa ollut vielä laskettu: sinne laskeutuvat lentokoneet upposivat pehmeään maaperään.

Yhtäkään kenttää ei voitu käyttää uusien joukkojen laskeutumiseen. Laskuvarjojoukot valtasivat Ypenburgin, mutta eivät päässeet Haagiin. Hollantilaiset joukot estivät heidät. Varhain iltapäivällä kolme hollantilaista tykistöpatteria tulitti heitä. Hollantilainen tykistö ajoi saksalaisjoukot pois kahdelta muulta lentokentältä.

Hyökkäys Rotterdamiin onnistui paljon paremmin. Kaksitoista Heinkel He 59 -merilentokonetta laskeutui kaupunkiin. Ne valtasivat Willemsbrugin, Nieuwe Maasin ylittävän sillan. Samaan aikaan ilmavoimat hyökkäsivät Waalhavenin sotilaslentokentälle.

Täällä jalkaväkipataljoona oli lähellä lentokenttää. Laskuvarjojääkärit laskeutuivat heidän lähelleen. Seurasi taistelu. Junkkereiden ensimmäinen ryhmä ei kärsinyt tappioita ja kuljetukset jatkoivat laskeutumista. Lopulta hollantilaiset puolustajat hävisivät. Saksalaiset miehittivät IJsselmonden.

Alankomaiden kuninkaallisen laivaston torpedoveneet Z5 ja TM 51 hyökkäsivät Willemsbrugiin. Hävittäjä HNLMS Van Galen purjehti Nieuwe Waterwegiä pitkin pommittamaan kenttää, mutta laiva joutui pommituksen kohteeksi. Suunnitelma lähettää tykkiveneet HNLMS Flores ja HNLMS Johan Maurits van Nassau pysäytettiin.

Dordrechtin saarella Dordrechtin silta vallattiin, mutta hollantilaiset jatkoivat taistelua. Moerdijkin pitkät sillat vallattiin ja vahvistettiin eteläpuolella.

Hitlerin hyväksymän suunnitelman mukaisesti saksalaiset yrittivät vallata IJsselin ja Maasin sillat. Toukokuun 10. päivän yönä he lähestyivät siltoja. Suurin osa yrityksistä epäonnistui, ja sillat räjäytettiin. Poikkeuksena oli Gennepin rautatiesilta.

Panssarijuna ylitti sen, jota seurasi joukkojen juna, joka purki jalkaväkipataljoonan puolustuslinjan taakse.

Yleensä saksalaiset sotilaat käyttäytyivät sivistyneesti hollantilaisia kohtaan ja ostivat ruokaa kaupoista.

Siltojen epäonnistuneiden hyökkäysten jälkeen saksalaiset divisioonat alkoivat ylittää IJssel- ja Maas-jokea. Ensimmäiset hyökkäykset tuhoutuivat panssarivaunujen tulessa.

Useimmissa paikoissa pommitukset tuhosivat pommilaatikot, ja jalkaväkidivisioonat ylittivät joen rakentamalla ponttonisiltoja. Arnhemissa Leibstandarte Der Fuehrer johti hyökkäystä ja eteni Grebbe-linjalle, jota seurasi 207. divisioona. Jalkaväkidivisioona.

Vetäytyminen suunniteltiin tehtäväksi ensimmäisenä yönä maihinnousun jälkeen, pimeässä. Saksalaisten nopean etenemisen vuoksi käskettiin vetäytyä nopeasti kello 06.45. Joukot liittyivät prikaati G:hen, jonka kuusi pataljoonaa oli jo miehittänyt Waal-Lingen linjan.

Vughtissa sijainnut kevyt divisioona oli Alankomaiden armeijan ainoa liikkumaan kykenevä joukko. Sen vetäytyminen oli tapahtunut päivää aikaisemmin. Sen rykmentit olivat ehtineet Noord-joelle illalla.

Samaan aikaan 10. päivän iltana, noin kello 22.00, ranskalaiset joukot, jotka käyttivät Panhard 178 -panssariautoja, alkoivat saapua Alankomaiden rajalle. Niiden jälkeen ranskalainen 1. mekanisoitu kevyt divisioona eteni. Yritykset saada ranskalaiset etenemään hollantilaisten joukkojen mukana kohti Noord-Brabantia eivät onnistuneet.

Kun ensimmäinen hyökkäys oli pysäytetty, hyökkäystä pääpuolustuslinjalla lykättiin, koska suurin osa tykistöstä ei ollut saapunut. Alkuillasta hyökättiin, vaikka siellä oli vain yksi 105 mm:n patteri.

Eversti Schmidt määräsi kello 20.30, että Peel-Raam-asemasta on luovuttava. Hän käski joukkojensa siirtyä länteen uudelle linjalle Zuid-Willemsvaartin kanavalle.

Pohjoisessa 1. Kavalleridivisioona oli päivän loppuun mennessä saavuttanut linjan Meppel-Groningen. Hollantilaiset räjäyttivät 236 siltaa, mikä viivästytti heitä. Hollantilaisten joukkojen vahvuus kyseisellä alueella oli heikko.

Etelässä Limburgin maakunnan kuusi rajapataljoonaa viivyttivät Saksan kuudennen armeijan etenemistä. Ennen puoltapäivää Maastricht oli antautunut. Saksalaiset eivät vallanneet pääsiltaa ehjänä. Tämä viivästytti 4. panssaridivisioonan ylitystä seuraavaan päivään.

11. toukokuuta

Toukokuun 11. päivänä hollantilaisella komentajalla kenraali Winkelmanilla oli kaksi tavoitetta. Ensinnäkin hän halusi tappaa saksalaiset ilmajoukot. Hän ajatteli, että Moerdijkin siltojen saksalaisten hallussapito estäisi liittoutuneiden uusien joukkojen liikkumisen.

Toinen tavoite oli auttaa Ranskan armeijaa muodostamaan vahva puolustuslinja Pohjois-Brabantissa.

Tänä päivänä saavutettiin vain vähän. Kevyen divisioonan hyökkäys IJsselmondessa olevia ilmavoimien joukkoja vastaan epäonnistui. Saksalaiset laskuvarjojoukot puolustivat Noord-joen siltaa, eikä sitä ollut mahdollista ylittää. Useat yritykset ylittää joki veneillä eivät onnistuneet.

Kello 10.15 kevyen divisioonan käskettiin liittyä hollantilaisiin joukkoihin Dordrechtin saarella. Tuhottuaan saksalaiset joukot Dordrechtin saarella divisioonan oli määrä edetä IJsselmondeen Dordrechtin sillan yli Rotterdamiin.

Aiemmin päivällä hollantilaiset pataljoonat yrittivät kahdesti hyökätä saksalaisten linjan länsipuolelle. Ensimmäinen pataljoona yritti hyökätä Barendrechtin sillalta IJsselmondeen. Toinen pataljoona yritti vallata lisää maata.

Vaikka sen ylitykset onnistuivat, saksalaiset hyökkäsivät ensimmäisen pataljoonan kimppuun. Toisen pataljoonan miehiä joutui paljon vangiksi.

Sitten ranskalaiset joukot ja toinen hollantilainen rajapataljoona hyökkäsivät eteläiselle Moerdijkin sillalle, mutta saksalaiset Stukat pommittivat panssariautoja ja joutuivat vetäytymään.

Rotterdamissa hollantilaiset eivät onnistuneet tappamaan saksalaisia ilmavoimia Maas-joen pohjoisrannalla sijaitsevalta sillalta. Kaksi jäljelle jäänyttä hollantilaista pommikonetta ei onnistunut tuhoamaan Willemsbrugia. Yksikään yritys tappaa 1600 laskuvarjojääkärin ja ilmasta maahan nousseiden joukkojen ryhmiä ei onnistunut.

Pohjois-Brabantissa tilanne paheni. Seitsemännen armeijan ranskalaiset komentajat olivat odottaneet, että hollantilaisten taistelujen ansiosta heillä olisi neljä päivää aikaa rakentaa puolustuslinja Bredan lähelle. Kolme parasta divisioonaa oli kuitenkin siirretty pohjoiseen ja loput joukot olivat vetäytymässä.

Peel-divisioonan vetäytyminen Peel-Raam-asemasta länteen kanavalle, Zuid-Willemsvaartille, merkitsi juoksuhautojen ja tykistön jättämistä täysin valmistautumattomalle linjalle. Kanavan itäranta oli korkeampi kuin länsiranta, mikä tarjosi erinomaisen suojan hyökkääjille.

Yksi osa kanavaa, lähellä Heeswijkiä, jätettiin puolustamatta; koska tällä alueella oli silta, jota ei tuhottu, saksalaiset pystyivät ylittämään kanavan noin kello 13.00.

Toinen risteys Erpissä johti radan romahtamiseen. 11. päivän loppuun mennessä saksalaiset olivat ylittäneet Zuid-Willemsvaartin useimmissa paikoissa ja Peelin divisioona oli hajonnut. Ranskalaiset kieltäytyivät etenemästä koilliseen Tilburgia pidemmälle, lukuun ottamatta joitakin panssariautoja, jotka menivät Berlicumiin asti.

Winkelman pyysi Britannian hallitusta lähettämään armeijakunnan täydentämään liittoutuneiden asemia alueella ja pommittamaan Waalhavenin lentokenttää.

SS Standarte "Der Fuehrerin" moottoroidut joukot olivat saavuttaneet Grebbe-linjan eteläisimmän osan Grebbebergin edustalla 10. päivän iltana. Tätä pääpuolustuslinjan sektoria suojasivat etuvartioasemat ja kaksi jalkaväkiryhmää.

Noin puoli neljän aikaan 11. päivän aamuna saksalaistykistö alkoi pommittaa etuvartioita. Aamunkoitteessa kaksi pataljoonaa Der Fuehreristä hyökkäsi. Koska saksalaisten pommitukset olivat katkaisseet puhelinlinjat, hollantilaiset puolustajat eivät voineet pyytää tykistöä.

Kasvillisuus tarjosi hyökkääjille hyvän suojan. Keskipäivällä saksalaiset puhkaisivat reiän pohjoisessa. Iltaan mennessä kaikki etuvartioasemat olivat saksalaisten hallussa.

Kenraalimajuri Jacob Harberts, 2. armeijakunnan komentaja, ei tiennyt, että hyökkäykseen oli osallistunut moottoroituja SS-joukkoja. Hän luuli, että etuvartioasemat olivat antautuneet pienille saksalaisjoukoille. Hän määräsi 4. divisioonan ainoan reservipataljoonan hyökkäämään yöllä.

Tämä hyökkäys hylättiin. Alankomaiden raskas tykistötuli sai saksalaiset kuitenkin luopumaan yöhyökkäyssuunnitelmistaan.

Samaan aikaan pohjoisessa 1. Kavalleriedivisioona eteni Friisin maakunnan läpi ja saavutti Sneekin illalla. Suurin osa hollantilaisista joukoista oli evakuoitu pohjoisesta.

12. toukokuuta

Toukokuun 12. päivän aamuna kenraali Winkelmanilla oli vielä toivoa. Hän uskoi, että Pohjois-Brabanttiin voitaisiin perustaa puolustuslinja ranskalaisten avulla. Hän odotti myös, että hollantilaiset voisivat tappaa saksalaiset ilmavoimat. Hän ei ollut tietoinen Grebbe-linjaa uhkaavasta vaarasta.

9. Panssaridivisioona ylitti Maasin varhain aamulla 11. toukokuuta. Se ei pystynyt etenemään nopeasti jalkaväen täyttämiä teitä pitkin. Panssaridivisioonan käskettiin liittyä ilmavoimien joukkoon heti, kun jalkaväki oli vallannut Peel-Raamin aseman.

Koska Saksan 6. armeija uhkasi sen oikeaa puolta eikä puolustuslinjaa ehditty valmistella, Gamelin määräsi 7. armeijan vetäytymään vasemmalle puolelle. 2e Brigade Légère Mécanique vetäytyi etelään.

9. panssaridivisioona otti eversti Schmidtin vangiksi. Alankomaalaiset joukot maakunnassa menettivät kaiken komennon. Pian puolenpäivän jälkeen saksalaiset panssariautot pääsivät kolmekymmentä kilometriä lännemmäksi ja katkaisivat Hollannin linnoituksen liittoutuneiden pääjoukoista. Kello 16.45 ne olivat saavuttaneet sillat.

Kello 13.35 Gamelin määräsi kaikki Pohjois-Brabantissa olevat ranskalaiset joukot vetäytymään Antwerpeniin.

Kevyt divisioona yritti vallata Dordrechtin saaren takaisin etenemällä neljän pataljoonan voimin ja vähäisellä tykistötuella. Vasemmalla puolella, jossa vihollisia ei juuri ollut, eteneminen sujui hyvin. Oikealla puolella oleva pataljoona törmäsi hyökkäävään saksalaispataljoonaan. Katutaistelussa saksalaisjoukot tukkivat pataljoonan. Muut hollantilaiset yksiköt pysäyttivät tämän jälkeen etenemisensa puolenpäivän aikoihin. Hyökkäystä ei sinä päivänä tehty.

Rotterdamissa ja Haagin ympäristössä laskuvarjojääkäreitä vastaan ei juurikaan tehty mitään. Useimmat hollantilaiset komentajat eivät hyökänneet.

Idässä saksalaiset hyökkäsivät hollantilaisten puolustajien kimppuun Grebbebergillä. Aamupäivän tykistöpommitusten jälkeen Der Fuehrerin pataljoona hyökkäsi puolenpäivän aikaan hollantilaisen komppanian miehittämän päälinjan kimppuun.

Saksalaiset pääsivät ohuen linjan läpi. Toinen saksalainen pataljoona hyökkäsi sitten pohjoiseen. Hollantilainen tykistö, vaikka se oli yhtä vahva kuin saksalaiset, ei ampunut vihollisen jalkaväkeä.

Hyökkäykset epäonnistuivat hyvin koulutettuja SS-joukkoja vastaan, koska heillä ei ollut riittävästi joukkoja, koulutusta ja raskaita aseita. Iltaan mennessä saksalaiset saivat alueen hallintaansa. Yksi SS-pataljoonan komentajista, Obersturmbannführer Hilmar Wäckerle, havaitsi heikon kohdan ja hyökkäsi. Puolustajat hylkäsivät asemansa. SS-komppania joutui saartoon.

Saksalaisten aikaisempi eteneminen aiheutti myöhemmin sen, että päälinja hylättiin yli kahden mailin matkalta pohjoiseen, koska siellä olevat joukot pelkäsivät hyökkäystä takaapäin.

Hollantilaiset tiesivät, että Grebbe-linjalla olevat joukot eivät olisi riittävän vahvoja pysäyttämään kaikkia hyökkäyksiä yksin. Niiden tarkoituksena oli viivyttää hyökkäystä niin kauan, että uusia joukkoja voitaisiin lähettää. Myöhään illalla päätettiin hyökätä pohjoisesta seuraavana päivänä.

Pohjoisessa Wonsin asemalla oli pitkä, noin yhdeksän kilometrin pituinen kehä, joka antoi tilaa vetäytyville joukoille. Toukokuun 12. päivänä paikalla oli vielä yksiköitä, joiden yhteenlaskettu vahvuus oli vain kaksi pataljoonaa, joten linjaa pidettiin heikosti. Ensimmäisenä saapunut saksalainen yksikkö murtautui läpi. Tämä pakotti puolustajat vetäytymään Sulkupenkereelle.

Kenraali Winkelman määräsi Hoekse Waardin tykistön yrittämään Moerdijkin siltojen tuhoamista ja lähetti Rotterdamiin ryhmän räjäyttämään Willemsbrugin. Hän määräsi myös sytyttämään Royal Dutch Shellin öljyvarastot Pernisissä.

Alankomaiden hallitus pyysi Winston Churchilliltä kolme brittidivisioonaa saksalaisia vastaan. Uusi pääministeri sanoi, ettei hänellä ollut yhtään reserviä; IJssel-järvelle lähetettiin kuitenkin kolme brittiläistä torpedovenettä. Myös 2. Welsh Guard -pataljoona oli valmis lähetettäväksi, mutta se oli liian myöhäistä.

Saksan johto oli hyvin tyytyväinen päivän tapahtumiin. von Bock oli pyytänyt toista armeijakuntaa. Ranskalaiset olivat perääntymässä. von Bock päätti seurata ranskalaisia etelään kohti Antwerpeniä. Osa joukoista lähetettäisiin etenemään pohjoiseen 254:n kanssa. Jalkaväkidivisioona, suurin osa 9. panssaridivisioonasta ja SS Leibstandarte Adolf Hitler.

13. toukokuuta

Varhain aamulla 13. toukokuuta kenraali Winkelman kertoi Alankomaiden hallitukselle, että oli olemassa vakavia ongelmia. Maalla hollantilaiset olivat eristyksissä liittoutuneiden rintamasta, eikä merkittäviä liittoutuneiden maihinnousuja ollut suunniteltu meritse. Ilman tukea ei ollut toivoa menestyksekkäästä vastarinnasta.

Saksalaiset panssarivaunut saattoivat nopeasti kulkea Rotterdamin läpi; Winkelman oli jo määrännyt kaikki panssarintorjuntatykit sijoitettavaksi Haagin ympärille hallituksen suojelemiseksi. Alankomaiden puolustuksen romahtaminen voitaisiin kuitenkin vielä estää, jos hyökkäyksillä pystyttäisiin sulkemaan eteläinen rintama Dordrechtin lähellä ja palauttamaan itäinen linja Grebbebergin kohdalla. Siksi kabinetti päätti jatkaa taistelua ja antoi kenraalille valtuudet luovuttaa armeija, kun hän katsoi sen tarpeelliseksi.

Kuningatar Wilhelmina saatiin turvaan; hän lähti puolenpäivän aikaan Hoek van Hollandista, jossa oli läsnä brittiläinen Irlannin kaartin pataljoona, brittiläisellä HMS Hereward -hävittäjällä ja matkusti Englantiin.

Edellisenä iltana kuningattaren ainoa lapsi ja prinsessa Juliana oli miehensä ja lastensa kanssa lähtenyt IJmuidenista HMS Codringtonilla Harwichiin.

Koska kuningatar oli osa hallitusta, kun hän lähti, hallituksen oli päätettävä, seuraisiko se häntä vai jäisikö se. Monien keskustelujen jälkeen päätettiin lähteä myös: ministerit purjehtivat klo 19.20 Hoek van Hollandista HMS Windsorilla muodostaakseen maanpaossa olevan hallituksen Lontooseen.

Kolme alankomaalaista kauppalaivaa, joita brittiläiset sota-alukset saattoivat, siirsi hallituksen kultaa ja timantteja Yhdistyneeseen kuningaskuntaan.

Kaksi 9. panssaridivisioonan panssarikomppaniaa jäi seuraamaan ranskalaisia, kun taas neljä muuta komppaniaa alkoi ylittää Moerdijkin siltaa kello 05.20. Kaksi esikuntakomppaniaa panssarivaunuineen meni myös pohjoispuolelle. Hollantilaiset yrittivät estää saksalaisten panssarijoukkojen etenemisen.

Noin kello 06:00 viimeinen keskikokoinen pommikone, Fokker T.V, pudotti kaksi pommia sillalle. Toinen siltaan osunut pommi ei räjähtänyt. Pommikone ammuttiin alas. Hollantilaiset yrittivät tuhota sillan tykistötulella, mutta silta vaurioitui vain vähän. Dordrechtin saaren tulvimisyritykset epäonnistuivat.

Kevyt divisioona yritti edetä länteen. Kaksi neljästä pataljoonasta ei kuitenkaan onnistunut valtaamaan takaisin Dordrechtin esikaupunkia. Kun kaksi muuta pataljoonaa lähestyi päätietä, niitä kohtasi muutama kymmenen saksalaista panssarivaunua.

Pataljoonat joutuivat Stukan pommitusten kohteeksi ja pakenivat itään. 47 mm:n ja 75 mm:n patterit pysäyttivät saksalaisten panssarivaunujen hyökkäyksen. Kevyen divisioonan vasen osa vetäytyi Alblasserwaardiin noin kello 13:00.

Myös panssarikomppania yritti vallata Dordrechtin, mutta se määrättiin vetäytymään raskaiden katutaistelujen jälkeen. vuonna Ainakin kaksi Panzerkampfwagen II:ta tuhoutui ja kolme panssarivaunua vaurioitui pahoin. Kaikki hollantilaiset joukot vedettiin saarelta pois yöllä.

Saksan panssarijoukot etenivät pohjoiseen Dordrechtin sillan yli IJsselmonden saarelle. Kolme panssarivaunua, kaksi PzKpfw. II ja Panzerkampfwagen III hyökkäsivät Barendrechtin sillan yli Hoekse Waardiin. Ne kaikki tuhoutuivat yhden 47 mm:n panssarintorjuntatykin toimesta. Vaikka saksalaiset eivät enää hyökänneetkään, hollantilaiset joukot hylkäsivät tämän alueen.

Rotterdamissa tehtiin viimeinen yritys räjäyttää Willemsbrug. Kaksi hollantilaista komppaniaa hyökkäsi sillalle. Silta saavutettiin ja viisikymmentä saksalaista melkein antautui. Hyökkäys kuitenkin keskeytettiin, koska joen toiselta puolelta tulitettiin voimakkaasti.

Pohjoisessa 1. Kavalleridivisioonan komentaja, kenraalimajuri Kurt Feldt, joutui laivojen puutteen vuoksi siirtymään Sulkupadon yli. Päälinnoituksissa oli 47 mm:n tykkitorjuntatykkejä. Hyökkääjillä ei ollut suojaa.

Toukokuun 13. päivänä asemaa vahvistettiin 20 mm:n ilmatorjuntapatterilla. Feldtin tarkoituksena oli ollut tuhota asema kranaatinheittimillä, mutta sitä kuljettanut juna oli pysähtynyt 10. toukokuuta Winschotenin räjähtäneen rautatiesillan vuoksi.

Useilla 13. toukokuuta tehdyillä ilmahyökkäyksillä ei ollut juurikaan vaikutusta. Myöhään iltapäivällä viisi osastoa yritti hyökätä tykistön pommituksen suojassa, mutta pakenivat pian tulituksen jälkeen.

Idässä saksalaiset yrittivät hyökätä Grebbe-linjaa vastaan käyttämällä X. AK:n toista divisioonaa 227. Jalkaväkidivisioonaa. Linjaa puolusti tällä alueella hollantilainen 2. jalkaväkidivisioona. Kahden saksalaisrykmentin oli määrä hyökätä. 366. Jalkaväkirykmentti joutui hollantilaisen tykistön tulituksen kohteeksi ja joutui vetäytymään. Tämä johti 227. jalkaväkidivisioonan hyökkäyksen epäonnistumiseen.

Grebbe-linjan eteläpuolella, Grebbebergillä, saksalaiset käyttivät nyt kolmea SS-pataljoonaa. Illan ja yön aikana 12.-13. toukokuuta hollantilaisilla oli kymmenkunta. Kaikkia näitä yksiköitä ei kuitenkaan voitu koota yhteen päälinjan kimppuun hyökkäämiseksi.

Alankomaiden hyökkäys viivästyi useita tunteja. Kun se alkoi aamulla 13. toukokuuta, se törmäsi kahden pataljoonan Der Fuehrerin hyökkäykseen. Seurasi taistelu, jossa SS-joukot voittivat hollantilaiset. Pian tämä johti prikaatin vetäytymiseen. Hollantilaiset hävisivät, kun 27 Ju 87 Stukaa pommitti Grebbebergin aluetta.

Sillä välin 207. Jalkaväkidivisioona lähetettiin taisteluun Grebbebergillä. Ensimmäiset saksalaiset hyökkääjät pysäytettiin vakavin tappioin. Toinen hyökkäys onnistui pääsemään juoksuhautalinjan ohi, joka sitten vallattiin raskaiden taistelujen jälkeen.

Saksalaiset aikoivat hyökätä ja vallata Rhenenin linjan ja Achterbergin kylän. Hollantilaiset olivat kuitenkin jo kadonneet.

Stukan pommitukset säikäyttivät Rhenenin reservit. Aamulla nämä joukot poistuivat taistelukentältä saksalaisten tulituksen vuoksi. Myöhään iltapäivällä suurin osa 4. jalkaväkidivisioonasta pakeni länteen.

Saksalaiset olivat odottaneet, että hollantilaiset yrittäisivät täyttää mahdolliset aukot linjassa. Hollantilaiset suunnittelivat lähettävänsä kaksi rykmenttiä Hollannin 3. armeijakuntaa pohjoiseen täyttämään mahdolliset aukot.

Alankomaiden johto oli kuitenkin menettänyt hallinnan, joten he eivät saaneet puolustustaan uudelleen pystyyn. Puolustukseen oli syntynyt 8 kilometrin levyinen aukko. Kello 20.30 Van Voorst tot Voorst määräsi kolme armeijakuntaa hylkäämään Grebbe-linjan ja Waal-Lingen aseman ja vetäytymään.

14. toukokuuta

Vaikka kenraali Winkelman menetti toivonsa ja hänelle annetut valtuudet luovuttaa armeija, hän vältti antautumista, kunnes hänen oli pakko. Hän halusi taistella saksalaisia joukkoja vastaan mahdollisimman pitkään auttaakseen liittoutuneiden sotatoimia.

Pohjoisessa saksalaisen tykistön pommitus Kornwerderzandin asemalle alkoi klo 09.00. Saksalaiset patterit joutuivat kuitenkin siirtymään pois, kun niitä oli tulitettu Hr. Ms Johan Maurits van Nassau. Feldt päätti nyt laskeutua Pohjois-Hollannin rannikolle.

Muutama proomu löytyi; vasta antautumisen jälkeen ylitys tehtiin. Tämän operaation aikana yksi proomu upposi ja muut eksyivät. Winkelman määräsi 12. toukokuuta "Amsterdamin aseman" puolustamisen Pohjanmeren kanavan varrella, mutta käytettävissä oli vain heikkoja joukkoja.

Idässä kenttäarmeija vetäytyi Grebbe-linjalta itärintamalle. Uudessa asemassa oli joitakin ongelmia. Tulvat eivät olleet suurimmaksi osaksi vielä valmiina eikä maavalleja ollut vielä rakennettu.

IJsselmondessa saksalaiset joukot valmistautuivat ylittämään Maasin Rotterdamissa, jota puolusti noin kahdeksan hollantilaista pataljoonaa. Ylitystä yritettäisiin kahdella sektorilla. Päähyökkäys tapahtuisi kaupungin keskustassa, ja saksalainen 9. panssaridivisioona etenisi Willemsbrugin yli.

Sitten SS Leibstandarte Adolf Hitler ylittää tien. Rotterdamin itäpuolella pataljoona 16. jalkaväkirykmentti 22. divisioonan pataljoona... Luftlandedivisioonan rykmentti ylittäisi sen veneillä.

Saksalaiset päättivät käyttää ilmatukea. Kampfgeschwader 54, joka käytti Heinkel He 111 -pommikoneita, siirrettiin kuudennesta armeijasta kahdeksanteentoista armeijan alaisuuteen.

Kenraalit Kurt Student ja Schmidt halusivat rajoitetun ilmahyökkäyksen puolustuksen pysäyttämiseksi väliaikaisesti. Luftwaffen komentaja Hermann Göring, joka oli huolissaan saarretuista ilmajoukoistaan, halusi kuitenkin pommittaa Rotterdamin täydellisesti.

Kello 9.00 saksalainen sanansaattaja ylitti Willemsbrugin tuodakseen Rotterdamin hollantilaiselle komentajalle eversti Pieter Scharroolle viestin, jossa vaadittiin kaupungin antautumista. Jos vastausta ei olisi saatu kahden tunnin kuluessa, tehtäisiin vakavia tuhoja.

Scharroo sai viestin vasta kello 10.30. Hän ei halunnut antautua. Hän sai uuden, Schmidtin allekirjoittaman viestin, jossa vaadittiin vastausta kello 16.20 mennessä. Kello 13.20 saapui kaksi Heinkel-ryhmää.

Schmidt määräsi ampumaan punaisia soihtuja pommitusten lopettamisen merkiksi, mutta vain lounaasta tullut laivue lopetti hyökkäyksensä, kun kolme ensimmäistä konetta oli pudottanut pomminsa.

Muut 54 Heinkeliä pudottivat 1308 pommia, jotka tuhosivat kaupungin keskustan ja tappoivat 814 siviiliä. Tulipalot tuhosivat noin 24 000 taloa ja tekivät lähes 80 000 ihmistä kodittomaksi.

Kello 15.50 Scharroo antautui Schmidtille henkilökohtaisesti. Göring oli määrännyt toisen pommituksen kaupunkiin, ellei koko Rotterdamia olisi vallattu. Kun Schmidt kuuli käskystä, hän lähetti kello 17.15 viestin, jossa hän väitti kaupungin olevan vallattu, mutta tämä ei pitänyt paikkaansa. Pommikoneet kutsuttiin takaisin juuri ajoissa.

Winkelman aikoi aluksi jatkaa taistelua. Pommituksia ei pidetty syynä antautumiseen. Haag voisi vielä torjua panssarihyökkäyksen.

Hän sai Utrechtin kaupungin komentajalta, eversti Cuno Eduard Willem baron van Voorst tot Voorstilta viestin, että saksalaiset vaativat kaupungin antautumista. Lentokoneista pudotettiin viestejä, joissa sanottiin, että vain antautuminen estäisi kaupungin tuhoutumisen.

Winkelman ajatteli, että saksalaiset pommittaisivat kaikkia vastarintaa tarjoavia kaupunkeja, ja koska häntä kehotettiin välttämään kärsimystä ja koska Alankomaiden armeija oli heikko, hän päätti antautua.

Kaikille armeijan yksiköille ilmoitettiin hänen päätöksestään kello 16.50 ja käskettiin tuhota aseensa ja antautua lähimmille saksalaisille yksiköille. Kello 17.20 ilmoitettiin Saksan Haagin lähettiläälle. Noin kello 19:00 Winkelman piti radiopuheen, jossa hän ilmoitti asiasta Alankomaiden kansalle. Näin myös Saksan johto sai tietää, että hollantilaiset olivat antautuneet.

Aamulla 14. toukokuuta Alankomaiden kuninkaallisen laivaston komentaja, vara-amiraali Johannes Furstner, lähti maasta jatkamaan taistelua. Alankomaiden laivaston alukset eivät yleensä kuuluneet antautumiseen. Kahdeksan alusta oli jo lähtenyt, joitakin pienempiä aluksia upotettiin, ja yhdeksän muuta laivaa purjehti kohti Englantia 14. toukokuuta illalla. Hr. Ms Johan Maurits van Nassau upposi saksalaisten pommikoneiden upotettua sen ylityksen aikana.

Alankomaiden tärkeimmän laivastosataman Den Helderin komentaja, kontra-amiraali Hoyte Jolles, päätti, että hänen tukikohtansa, jossa oli 10 000 sotilasta, oma ilmavoimat ja maapuolustus, olisi jatkettava taistelua. Winkelmanin oli vakuutettava hänet noudattamaan antautumiskäskyä. Suuri osa Alankomaiden armeijasta ei halunnut hyväksyä antautumista.

Toukokuun 15. päivänä kello 05.00 Haagiin saapui saksalainen sanansaattaja, joka kutsui Winkelmanin Rijsoordiin tapaamiseen von Küchlerin kanssa kirjallisen antautumisen tekemiseksi. Winkelman luovutti armeijan, laivaston ja ilmavoimat. Asiakirja allekirjoitettiin kello 10.15.

Seelannin maakunta ei ole osa antautumista. Taistelut jatkuivat ranskalaisten joukkojen rinnalla. Alankomaalaisilla joukoilla oli maakunnassa kahdeksan täyttä pataljoonaa armeijan ja merivoimien joukkoja.

Niitä komensi kontra-amiraali Hendrik Jan van der Stad. Alue oli merivoimien komennossa Walcherenin saarella sijaitsevan Flushingin merisataman vuoksi. Maakunnan pohjoiset saaret olivat lähes puolustuskyvyttömiä joitakin joukkoja lukuun ottamatta.

Zeeuws-Vlaanderenin eli Flanderin hollantilaisen osan puolustaminen jätettiin liittoutuneiden tehtäväksi. Alankomaiden armeijan pääjoukot olivat Zuid-Bevelandissa Walcherenin itäpuolella. He yrittivät tukkia tämän reitin Vlissingeniin.

Zuid-Beveland oli yhteydessä Pohjois-Brabantin rannikkoon. Sen itäpäässä Bathin asemaa puolusti jalkaväkipataljoona. Sen länsipäässä oli Zanddijkin asema, jota miehitti kolme pataljoonaa.

Sen jälkeen 10. toukokuuta kolme ranskalaista moottoroitua yksikköä lähti Pohjois-Brabanttiin. Toukokuun 11. päivästä alkaen aluetta vahvisti kaksi ranskalaista jalkaväkidivisioonaa: 60e Division d'Infanterie, B-luokan divisioona, ja vastaperustettu merivoimien 68e Division d'Infanterie. Osa niiden varustuksesta tuotiin laivalla.

Suurin osa joukoista jäi sinne, missä sijaitsi kaksi Alankomaiden kahdeksasta pataljoonasta ja kaksi rajakomppaniaa. Vain kaksi ranskalaista rykmenttiä lähetettiin pohjoisrannikolle.

Hollantilaiset joukot asetettiin 13. toukokuuta Ranskan komentoon, ja 68e Division d'Infanterie siirrettiin 7. armeijan alaisuuteen.

Hollantilaisten ja ranskalaisten välillä oli huono viestintä, väärinkäsityksiä ja erimielisyyksiä. Hollantilaiset pitivät Bathin ja Zanddijkin asemia puolustettavina tulvien vuoksi. Ranskalainen komentaja kenraali Pierre-Servais Durand halusi kuitenkin joukkonsa piiloon esteiden taakse.

Illalla 13. toukokuuta yksi rykmentti, 68. jalkaväkidivisioonan 271e, valtasi Zuid-Bevelandin kautta kulkevan kanavan. Jalkaväkidivisioonan 224e jäi alueelle, joka erottaa Walcherenin saaren Zuid-Bevelandista. Liittoutuneiden joukot eivät olleet ryhmittyneet tarpeeksi, minkä ansiosta saksalaiset pystyivät kukistamaan ne, vaikka niillä oli vähemmän miehiä.

Saksalaiset olivat 14. toukokuuta miehittäneet lähes koko Pohjois-Brabantin. SS-Standarte Deutschland saavutti Kylpylä-aseman. Tämä katkaisi 27e Groupe de Reconnaissance de Division d'Infanterie -divisioonan vetäytymisen, joka tuhoutui Bergen-op-Zoomin puolustuksessa. Bathin aseman puolustajien moraali heikkeni, kun Winkelman oli antautunut. Monet päättivät, että oli hyödytöntä, että Seelanti jatkoi taistelua viimeisenä jäljellä olevana maakuntana.

Tykistön pommitus asemaan illalla 14. toukokuuta sai komentajat lähtemään. Sitten joukot lähtivät.

Aamulla 15. toukokuuta SS-Standarte Deutschland lähestyi Zanddijkin asemaa. Ensimmäinen hyökkäys pohjoissektorille noin kello 08:00 pysähtyi, koska saksalaisten oli edettävä kapean padon yli. Pommitukset saivat kuitenkin pääasemissa olleet pataljoonat pakenemaan, ja koko linja hylättiin noin kello 14:00.

SS-Standarte Deutschland lähestyi 16. toukokuuta kanavaa Zuid-Bevelandin kautta. Ranskalainen 271e Régiment d'Infanterie oli osittain kaivautunut ja sai apua kolmesta hollantilaisesta pataljoonasta. Samana aamuna tehtiin ilmapommituksia. Saksalaisten ensimmäiset ylitykset noin kello 11:00 johtivat puolustuksen täydelliseen romahtamiseen. Toukokuun 16. päivänä Tholenin saari vallattiin. Toukokuun 17. päivänä Schouwen-Duiveland vallattiin.

Etelä-Bevelandin hollantilaisten joukkojen komentajat kieltäytyivät käskyistä hyökätä saksalaisia vastaan. Toukokuun 17. päivänä kello 03.00 aloitettu yöllinen hyökkäys epäonnistui. Saksalaiset vaativat nyt saaren antautumista. Kun siitä kieltäydyttiin, he pommittivat Arnemuidenia ja Flushingia. Middelburg, maakunnan pääkaupunki, joutui tykistötulen kohteeksi, ja sen keskusta paloi osittain.

Raskaat pommitukset saivat ranskalaiset puolustajat menettämään toivonsa. Saksalaiset onnistuivat valtaamaan sillan puolenpäivän aikaan. Walcherenilla olevat harvat hollantilaisjoukot, noin kolme komppaniaa, lopettivat taistelut.

Illalla saksalaiset uhkasivat hyökätä ranskalaisia joukkoja vastaan Flushingissa, mutta suurin osa joukoista evakuoitiin läntisen Scheldtin yli.

Pohjois-Bevelannin antauduttua 18. toukokuuta Zeeuws-Vlaanderen oli viimeinen jäljellä oleva miehittämätön Alankomaiden alue. Ranskalaisten käskystä kaikki alankomaalaiset joukot vedettiin 19. toukokuuta Oostendeen Belgiassa. Toukokuun 27. toukokuuta koko Zeeuws-Vlaanderen oli miehitetty.

Alankomaiden tappion jälkeen kuningatar Wilhelmina perusti Englantiin maanpaossa toimivan hallituksen. Saksan miehitys alkoi 17. toukokuuta 1940. Kesti viisi vuotta ennen kuin koko maa vapautettiin. Sodan uhreiksi joutui yli 210 000 alankomaalaista, joista 104 000 juutalaisia ja muita vähemmistöjä, jotka tapettiin rotunsa vuoksi (kansanmurha). Vielä 70 000 hollantilaista kuoli huonoon ravitsemukseen tai rajallisiin lääketieteellisiin palveluihin.

• Belgian taistelu
• Ranskan taistelu