Israel ja Juuda: Rautakauden valtakunnat Levantissa – historia ja kehitys
Tutustu Israelin ja Juudan rautakauden valtakuntiin Levantissa: arkeologia, valtapolitiikka, kulttuuri ja kehitys 1200 eaa.–roomalaisaika — syvä historiallinen katsaus.
Israel ja Juuda olivat rautakauden valtakuntia vanhassa Lähi-idässä. Tällä sivulla käsitelty ajanjakso ulottuu Israelin nimen ensimmäisestä maininnasta arkeologisissa tallenteissa (noin 1200 eaa.) aina itsenäisen Juudean valtakunnan päättymiseen lähellä Jeesuksen Kristuksen aikaa. Nämä nimet, niiden kertomukset ja niiden materialinen kulttuuri kietoutuvat yhteen sekä kirjallisten lähteiden että arkeologisten löydösten avulla.
Israel ja Juuda syntyivät Välimeren itärannikolle, hedelmällisen puolikuun läntisimpään osaan, etelässä rajoittuen Egyptiin, pohjoisessa ja idässä mahtavien valtakuntien kuten Assyrian, Babylonian ja myöhemmin Persian vaikutuspiiriin, ja lännessä Välimeren yli näkyvien Kreikan ja Rooman valtakuntien vaikutteiden välissä. Alue on maantieteellisesti pieni — ehkä noin 100 mailia pohjoisesta etelään ja 40–50 mailia idästä länteen — mutta strategisesti ja kulttuurisesti merkittävä monien kauppareittien, poliittisten liittoumien ja uskontojen kannalta.
Nämä valtakunnat kehittyivät osana myöhäisen pronssikauden kanaanilaiskulttuuria. Perustana olivat pienet kylät, jotka muodostuivat ja kasvoivat eteläisen Levantin ylängöllä (nykyisen rannikkotasangon ja Jordanin laakson välinen alue) noin 1200–1000 eaa. välisenä aikana. Vähitellen osa näistä kyläyhteisöistä yhdistyi tiiviimmiksi poliittisiksi kokonaisuuksiksi, joiden johtoon syntyi kuninkaallisia sukuja. Israelista tuli merkittävä alueellinen suurvalta 9. ja 8. vuosisadalla eaa., kun sen kaupunkiverkosto ja armeija vahvistuivat, mutta se kaatui lopulta assyrialaisille. Eteläinen valtakunta Juuda säilytti itsenäisyytensä pidempään, vaurastui ja kehittyi alueen suurempien valtakuntien vaikutuksen sisällä, kunnes sen kapina Babyloniaa vastaan johti Jerusalemin temppelin tuhoon ja maanpakoon 6. vuosisadan puolivälissä.
Aikajana ja keskeiset tapahtumat
Tässä on kronologinen yleiskuva tärkeimmistä vaiheista:
- n. 1200 eaa. – Israelin nimi mainitaan ensimmäistä kertaa arkeologisessa lähteessä (esim. Merneptah-steela).
- n. 1100–1000 eaa. – rautakauden kyläyhteisöjen kasvu ylängöillä; hallinnon ja sosiaalisen organisaation muutoksia.
- n. 10. vuosisata eaa. – perinteinen kertomus yhdistyneestä monarkiasta (Saul, Daavid, Salomo) — historiallinen tulkinta on tutkijoiden keskuudessa kiistanalainen.
- 9.–8. vuosisata eaa. – Pohjois-Israel saavuttaa suurimman vaikutusvaltansa; eteläinen Juuda vakiinnuttaa asemansa Jerusalemin ympärille.
- 586 eaa. – Babylonia valloittaa Juudan, Jerusalem tuhoutuu ja osa eliitistä viedään pakkosiirtolaisuuteen Babyloniin.
- n. 539–538 eaa. – Persian valtakunta valloittaa Babylonian; juutalaisten paluu alkaa ja Juudean alue muuttuu persialaiseksi maakunnaksi, usein kutsuttuna Jehudiksi.
- 332 eaa. – Aleksanteri Suuri valloittaa alueen; Hellenistinen aikakausi seuraa ja alue tulee kreikkalaisten hallinnon piiriin.
- Toisella vuosisadalla eaa. – juutalaisten kapina Seleukidien hallintoa vastaan johtaa Hasmonenan (Hasmonean) dynastian nousuun.
- 1. vuosisataa eaa.–1. vuosisata jaa. – Hasmonean valtakunnan heikentyminen, Rooman interventio ja lopulta juutalaisalueen siirtyminen Rooman valtakunnan alaisuuteen, jolloin seuraa Herodian hallinto ja viimeiset itsenäisyysyritykset ennen ensimmäistä juutalaissotaa.
Yhteiskunta ja talous
Suuri osa väestöstä oli maatalousyhteisöjä: viljely perustui vehnään, ohraan, viinin- ja oliiviviljelyyn sekä karjanhoitoon. Kaupankäynti yhdisti rannikon kaupunkeja ja sisämaan kyliä; merkittäviä kaupunkikeskuksia olivat Pohjoisessa Samaria ja Etelässä Jerusalem. 9.–8. vuosisadan aikana tapahtunut kaupungistuminen ja julkisten rakenteiden — kuten linnoitusten, vesi-infrastruktuurin ja palatsejen — rakentaminen heijastivat hallinnon keskitetymistä ja taloudellista kehitystä.
Uskonto, kirjallisuus ja profeetat
Uskonnollinen elämä painottui alun perin moniin paikallisiin kultteihin, mutta ajan mittaan erityisesti Jahven (Yahwen) palvonta Jerusalemissa korostui Juudassa. Profeetat ja profeetalliset liikkeet (esim. Amos, Hoosea, Jesaja, Jeremia) nousivat merkittäviksi yhteiskunnallisiksi kriitikoiksi ja hengellisiksi tulkeiksi, joiden kirjoitukset ovat osa laajempaa kirjallista perinnettä. Keskitetty jumalanpalvelus ja temppelijärjestelmä Jerusalemin temppelin yhteydessä vahvistivat Juudean identiteettiä.
Arkeologia ja lähteet
Tietomme rakentuvat yhdistelmästä arkeologisia löytöjä, lähialueiden kivilähteitä (kuten asyrialaiset ja moabilaiset kivenkaiverrukset) sekä myöhempää kirjallista perinnettä. Tärkeitä arkeologisia todisteita ovat esimerkiksi laajat kaivaukset Samariassa, Jerusalemin tasankokerrostumat ja useat inskriptiot kuten Tel Danin kivi (joka viittaa Daavidin sukukuntaan) sekä alueelliset tekstit, jotka valottavat poliittisia suhteita. Samalla on huomioitava, että monet historiallisen kertomuksen osa-alueet — erityisesti kertomukset yhdistyneestä monarkiasta — ovat tutkijoiden keskuudessa tulkinnanvaraisia ja vaativat varovaista yhdistelyä kirjallisen perinnön ja aineiston välillä.
Persialainen ja hellenistinen kausi sekä Hasmonenat
Babylonialaisesta karkotuksesta palautuneet muodostivat pohjan uudelleenrakentamiselle, ja Juudea sai persialaisessa järjestyksessä autonomisen aseman maakuntana (Jehud). Toisen temppelin rakentaminen aloitettiin varhain persialaisten aikakaudella ja valmistui 500-luvun puolivälissä eaa. Aleksanterin valloitukset 300-luvulla eaa. toivat voimakkaita hellenistisiä vaikutteita, jotka lopulta johtivat kulttuurisiin ja uskonnollisiin jännitteisiin. Näihin reagoitiin toisella vuosisadalla eaa. alkaneella kapinalla, jonka seurauksena syntyi itsenäisempi Hasmonenan valtakunta, ennen kuin alue joutui Rooman vaikutuspiiriin.
Perintö
Israel ja Juuda jättivät pitkäkestoisen kulttuurisen ja uskonnollisen perinnön, joka heijastuu sekä juutalaisessa perinteessä että laajemmin länsimaisessa kulttuuriperinnössä. Alueen kaupunkirakenne, maatalouden rakenteet, uskonnollinen kirjallisuus ja arkeologiset kerrostumat tarjoavat arvokasta tietoa varhaisten Lähi-idän yhteiskuntien kehityksestä. Tutkimus jatkuu aktiivisena: uusia kaivauksia, inskriptiolöytöjä ja tekstintutkimuksen edistysaskeleita hyödyntämällä historian kuva täsmentyy edelleen.
Huom. Monilla yksityiskohdilla, kuten Daavidin ja Salomon hallintojen laajuudella, on sekä kirjallisia että arkeologisia lähteitä, joiden tulkinta vaihtelee tutkijayhteisössä. Tästä syystä yleiskuva yhdistää sekä aineelliset todisteet että myöhemmän kirjallisen perinteen antamat kertomukset.
Israelin pohjoinen kuningaskunta ja Juudan kuningaskunta etelässä.
Myöhäispronssikauden tausta (1550-1200 eaa.)
Maantiede ja asutus
Välimeren itärannikko - Levant - ulottuu 400 mailia pohjoisesta etelään Taurusvuorilta Siinain autiomaalle ja 70-100 mailia idästä länteen meren ja Arabian autiomaan välillä. Levantin eteläosan rannikkoalue, joka on etelässä laaja ja lyhenee pohjoiseen päin, eteläisimmässä osassa on vuorijono, Shefala; tasangon tavoin tämä alue kapenee pohjoiseen päin mentäessä ja päättyy Karmel-vuorelle. Tasangon ja Shefalahin itäpuolella on vuoristoinen harjanteisto, etelässä "Juudan vuoristoalue", sen pohjoispuolella "Efraimin vuoristoalue", sitten Galilea ja Libanonin vuoristo. Idässä taas on Jordanjoen, Kuolleenmeren ja Arabahin wadin valtaama jyrkkärinteinen laakso, joka jatkuu Punaisenmeren itäiseen haaraan. Tasangon takana on Syyrian autiomaa, joka erottaa Levantin Mesopotamiasta. Lounaassa on Egypti ja koillisessa Mesopotamia. "Levantti muodostaa siis kapean käytävän, jonka maantieteellinen sijainti teki siitä jatkuvan kiistakapulan voimakkaampien kokonaisuuksien välillä".
Levantin rannikon keski- ja pohjoisosa tunnettiin klassisella ajalla nimellä Foinikia; eteläisin osa tunnettiin egyptiläisten keskuudessa nimellä Kanaan, jolla he näyttävät tarkoittaneen kaikkia Aasian alueitaan. Raamatussa Kanaan voi tarkoittaa kaikkea Jordanin länsipuolella olevaa maata tai suppeammin rannikkokaistaletta. Klassisella ajalla Kanaanin nimestä oli luovuttu ja tilalle oli otettu "Philistia", "filistealaisten maa", vaikka filistealaiset olivat jo kauan sitten kadonneet. Nykyaikainen nimi "Palestiina" on peräisin tästä. Kanaanin/Palestiinan koillispuolella sijaitsi Aram, jota myöhemmin kutsuttiin Syyriaksi assyrialaisten mukaan, jotka olivat niin ikään jo kauan sitten kadonneet.
Myöhäispronssikauden asutus keskittyi rannikkotasangolle ja tärkeimpien kulkureittien varrelle, ja keskellä sijaitseva kukkulamaasto oli vain harvaan asuttua; jokaisella kaupungilla oli oma hallitsijansa, joka oli jatkuvasti riidoissa naapureidensa kanssa ja vetosi egyptiläisiin erimielisyyksien ratkaisemiseksi. Yksi näistä kanaanilaisista valtioista oli Jerusalem: Egyptin arkistoista peräisin olevien kirjeiden mukaan se noudatti tavanomaista myöhäispronssikauden mallia eli pientä kaupunkia ja sitä ympäröiviä viljelysmaita ja kyliä; toisin kuin useimmissa muissa myöhäispronssikauden kaupunkivaltioissa, ei ole viitteitä siitä, että se olisi tuhoutunut kauden lopussa.
Kaanaan ja myöhäispronssin romahdus
Kaanaanissa oli 1200-luvulla ja 1200-luvun alussa eri alkuperää olevia ihmisiä, joita yhdisti yhteinen sosioekonominen järjestelmä, joka koostui Egyptin hallinnoimista ja valvomista kaupunkivaltioista. Egyptin valta ja kanaanilainen kaupunkivaltiojärjestelmä romahtivat. Romahduksesta syntyi 1200-luvulla eaa. kaksi uutta yhteisöä, israelilaiset kukkulamaalla ja filistealaiset rannikkotasangon eteläosassa. Filistealaiset edustavat selvästi huomattavan määrän ulkopuolisten, luultavasti Kyprokselta tulleiden vieraiden saapumista, joilla oli oma, ei-alkuperäiskansojen kulttuuri. Israelilaiset ovat yhtä selvästi Kanaanin alkuperäiskansoja: kielitieteen perusteella voidaan todeta, että 1. vuosituhannen alkupuolella eaa. juutalais- ja israelilaisheprealaiset kuuluvat foinikialaisten, ammonialaisten, mooabilais- ja edomiittiläisten ryhmään, ja tämän ryhmän sisällä voidaan erottaa israelilaisista ja foinikialaisista koostuva "ydinkanaanilainen" ja juutalaisista, ammonialaisista, mooabilaisista ja edomiittalaisista koostuva "reunakanaanilainen".
Koko itäisen Välimeren alueelle ulottuneen pronssikauden romahduksen syyt ovat hämärän peitossa. Kuivuus, nälänhätä ja muut stressit saattavat olla tuon ajan laajalle levinneiden väestöliikkeiden taustalla. Olivatpa syyt mitkä tahansa, useat tärkeät kanaanilaiskaupungit tuhoutuivat pronssikauden lopulla (yli sadan vuoden aikana), ja kanaanilainen kulttuuri sulautui vähitellen filistealaisten, foinikialaisten ja israelilaisten kulttuuriin.
Pre-Exilic kausi
Rautakausi I (1200-1000 eaa.)
Egyptiläisen faaraon noin vuonna 1200 eaa. pystyttämässä Merneptahin stelessä on ensimmäinen maininta nimestä Israel: "Israel on tuhoutunut, eikä hänen siemenensä ole." Tämä Israel, joka tunnistettiin kansaksi, sijaitsi todennäköisesti keskisen ylängön pohjoisosassa. Kaaoksen levittäytyessä ihmiset lähtivät asumaan aiemmin asumattomille ylänköalueille: tutkimuksissa on tunnistettu yli 300 pientä asutusta, joista useimmat olivat uusia ja suurimmissa enintään 300 asukkaan asutusta, Palestiinan ylänköalueella rautakaudella I. Kylät olivat suurempia ja lukuisampia pohjoisemmilla alueilla (raamatulliset Manasse ja Efraim), vaikkei yhtään asutusta voida kutsua kaupunkimaiseksi. Asutunutta väestöä oli kauden alussa yhteensä noin 20 000, ja sen määrä kaksinkertaistui kauden lopulla. Vaikka rautakausi I:n kyliä, joissa on esimerkiksi nelihuoneisia taloja, kauluskehyksisiä säilytysastioita ja hakattuja vesisäiliöitä, pidetään israelilaisina, kun ne on löydetty ylängöltä, niitä on kuitenkin mahdotonta erottaa saman ajanjakson kanaanilaisista asuinpaikoista; heprealaisia ja kanaanilaisia merkintöjä ei myöskään voida erottaa toisistaan 10. vuosisadalle asti.
Rautakausi I:llä ylänköalueilta puuttuu merkkejä keskitetystä hallinnosta, temppeleistä, pyhäköistä tai ylipäätään keskitetystä palvonnasta (vaikka kanaanilaisen El-jumalan kulttiesineitä onkin löydetty); lähes ainoa merkki, joka erottaa ylänköalueiden "israelilaiset" kylät kanaanilaisista asuinpaikoista, on sikojen luiden puuttuminen, vaikka on edelleen kiistanalaista, voidaanko tätä pitää etnisenä merkkinä vai johtuuko se muista tekijöistä.
Samaan aikaan nousivat tässä järjestyksessä Aramin Damaskoksen ja Ammonin valtakunnat pohjoisen kukkulamaiden itäpuolella, Mooabin (Kuolleenmeren itäpuolella) ja Edomin (Arabassa Kuolleenmeren eteläpuolella) valtakunnat.
Rautakausi II (1000-586 eaa.)
Egyptiläisen faarao Shoshenq I:n, joka on todennäköisesti identtinen raamatullisen Shishakin kanssa, kirjoitus tallentaa useita kampanjoita, jotka ilmeisesti suunnattiin välittömästi Jerusalemin pohjoispuolella sijaitsevalle alueelle 10. vuosisadan jälkipuoliskolla eKr. Noin sata vuotta myöhemmin, 9. vuosisadalla eaa., Assyrian kuningas Shalmaneser III mainitsee Israelin Ahabin vihollistensa joukossa Qarqarin taistelussa (853 eaa.), kun taas Meshan steleessä (noin 830 eaa.) Mooabin kuningas juhlii menestystään "Omrin suvun" (eli Israelin) sorron poistamisessa. Samoin Tel Danin stele kertoo Israelin kuninkaan, luultavasti Jooramin, kuolemasta aramealaisen kuninkaan käsissä noin vuonna 841 eaa. Israelin pääkaupungissa Samariassa tehdyt kaivaukset vahvistavat entisestään käsitystä voimakkaasta, keskitetystä valtakunnasta pohjoisella ylängöllä 900- ja 800-luvuilla. Kahdeksannen vuosisadan jälkipuoliskolla Israelin kuningas Hosea kapinoi assyrialaisia vastaan, mutta hänet murskattiin (noin 722 eaa.). Osa väestöstä karkotettiin, heidän tilalleen tuotiin ulkopuolisia uudisasukkaita, ja Israelista tuli assyrialaisten maakunta.
Ensimmäiset todisteet järjestäytyneen valtakunnan olemassaolosta eteläisellä alueella ovat peräisin 9. vuosisadan puolivälin Tel Danin steleestä, jossa mainitaan Israelin kuninkaan ohella "Daavidin sukuun" kuuluneen kuninkaan kuolema; myös nykyaikaisessa Meshan steleessä saatetaan mainita Daavidin suku, vaikka tämän lukutavan mahdollistava rekonstruktio on kiistanalainen. Yleisesti oletetaan, että tämä "Daavidin suku" on sama kuin raamatullinen dynastia, mutta pintatutkimuksista saadut arkeologiset todisteet osoittavat, että Jerusalem oli 10. ja 9. vuosisadalla vain yksi alueen neljästä suuresta kylästä, eikä sillä ollut mitään merkkejä ensisijaisuudesta naapureihinsa nähden. Vasta 800-luvun loppupuolella Jerusalemissa alkoi nopea kasvukausi, jolloin sen väkiluku kasvoi huomattavasti suuremmaksi kuin koskaan aikaisemmin ja se sai selvän etusijan ympäröiviin kaupunkeihin nähden. Vanhemman tieteellisen rekonstruktion mukaan tämä johtui pakolaisten tulosta Israelista sen jälkeen, kun assyrialaiset olivat valloittaneet sen (n. 722 eaa.), mutta uudemman näkemyksen mukaan tämä kuvastaa Assyrian ja Jerusalemin kuninkaiden välistä yhteistyötä, jonka tarkoituksena oli tehdä Juudasta Assyrian puolella oleva vasallivaltio, joka hallitsi arvokasta oliiviteollisuutta. Assyrian vallan äkillinen romahdus 7. vuosisadan loppupuoliskolla johti epäonnistuneeseen itsenäisyyspyrkimykseen kuningas Josian aikana, minkä jälkeen Assyrian seuraaja, uusbabylonialainen valtakunta, tuhosi Jerusalemin (587/586 eaa.).
Israelin kaksitoista sukukuntaa, joista valtakunta muodostui
Exililäinen ja postexililäinen aika
Babylonian ja Persian kaudet (586-333 eaa.).
Vuonna 586 eaa. babylonialaiset valloittivat kuningas Nebukadnessar II:n johdolla Jerusalemin, tuhosivat Salomon temppelin, päättivät Daavidin kuninkuuden ja veivät kansan vankeuteen. Vain köyhimmät jäivät jäljelle Juudaan, joka oli nykyään Babylonian Jehudin maakunta, jonka pääkaupunki oli Mispassa entisellä Benjaminin alueella Jerusalemin pohjoispuolella. Muutamaa vuotta myöhemmin, jälleen Raamatun mukaan, Jehudin maaherra murhattiin kilpailijoiden toimesta, mikä käynnisti uuden pakolaisvaelluksen, tällä kertaa Egyptiin. Noin vuoteen 580 mennessä Juudan kansa oli siis kolmessa eri paikassa: eliitti Babyloniassa (jossa heitä muuten ilmeisesti kohdeltiin hyvin), suuri yhteisö Egyptissä ja jäännös Juudassa. Maanpakolaisuus päättyi, kun Persian Kyyros Suuri valloitti Babylonin (perinteisesti 538 eaa.). Persialaiset muodostivat Juudan/Jehudin uudelleen maakunnaksi ("Yehud medinata") satrapiassa "Joen takana", ja seuraavan vuosisadan aikana osa maanpakolaisista palasi Jerusalemiin. Siellä he lopulta rakensivat uudelleen temppelin (perinteisesti 516/515 eaa.), mutta yli vuosisadan ajan hallinnollinen pääkaupunki pysyi Mispassa. Samaria jatkoi puolestaan Semarinan maakuntana samassa satrapiassa kuin Jehud.
Persian kausi
Vuonna 539 eaa. persialaiset valloittivat Babylonin, ja vuonna 537 eaa. alkoi juutalaisten historian persialainen kausi. Vuonna 520 eaa. KyrusSuuri salli juutalaisten palata Juudeaan ja rakentaa uudelleen temppelin (valmistui 515 eaa.). Hän nimitti Serubbabelin (Juudean toiseksi viimeisen kuninkaan Joojakinin pojanpoika) maaherraksi, mutta ei sallinut valtakunnan palauttamista. Zarathustralaisuuden vaikutus monoteismiin, juutalaisuuteen ja kristinuskoon on edelleen akateemisen keskustelun kohteena.
Ilman vaikutusvaltaista kuningasta temppelistä tuli entistä vaikutusvaltaisempi, ja papeista tuli hallitseva auktoriteetti. Toinen temppeli oli kuitenkin rakennettu vieraan vallan alaisuudessa, ja sen laillisuudesta oli yhä kysymyksiä. Tämä loi edellytykset sille, että juutalaisuuden sisällä kehittyi tulevina vuosisatoina erilaisia lahkoja, joista kukin väitti edustavansa "juutalaisuutta". Useimmat niistä tyypillisesti kielsivät sosiaalisen kanssakäymisen, erityisesti avioliiton, muiden lahkojen jäsenten kanssa.
Babylonian maanpakolaisuuden lopussa ei ainoastaan rakennettu toista temppeliä, vaan dokumenttihypoteesin mukaan myös Tooran lopullinen versio ion. Vaikka papit hallitsivat monarkiaa ja temppeliä, kirjanoppineet ja tietäjät (joista myöhemmin tuli rabbeja) monopolisoivat Tooran opiskelun, jota (Esran ajasta alkaen) luettiin julkisesti markkinapäivinä. Nämä tietäjät kehittivät ja ylläpitivät suullista perinnettä pyhien kirjoitusten rinnalla ja samaistuivat profeettoihin. Geza Vermesin mukaan tällaisia kirjanoppineita puhuteltiin usein käyttämällä kunnioituksen perustermiä "herra".
Hellenistinen ja roomalainen kausi (333 eaa. - 70 eaa.)
Hellenistinen kausi alkoi vuonna 332 eaa., kun Aleksanteri Suuri valloitti Persian. Hänen kuoltuaan vuonna 323 eaa. hänen valtakuntansa jaettiin hänen kenraaliensa kesken. Aluksi Juudeaa hallitsivat egyptiläis-helleeniset Ptolemaiokset, mutta vuonna 198 eaa. syyrialais-helleeninen Seleukidien valtakunta Antiokhos III:n johdolla otti Juudean hallintaansa.
Erään teorian mukaan hellenistisellä kaudella kanonisoitiin Tanakh (heprealainen Raamattu) ja syntyi Raamatun ulkopuolisia pyhiä perinteitä. Varhaisimmat todisteet juutalaisesta mystiikkaperinteestä liittyvät Hesekielin kirjaan, joka on kirjoitettu Babylonian maanpakolaisuuden aikana. Käytännössä kaikki tunnetut mystiset tekstit on kuitenkin kirjoitettu toisen temppelin ajanjakson lopulla. Joidenkin tutkijoiden mielestä kabbalan (juutalaisen mystiikan) esoteeriset perinteet saivat vaikutteita persialaisista uskomuksista, platonilaisesta filosofiasta ja gnostilaisuudesta.
2 Esdras 14:45-46, joka kirjoitettiin toisella vuosisadalla jKr., julistaa: Mutta ne seitsemänkymmentä kirjaa, jotka on kirjoitettu viimeiseksi, pidä ne tallessa, jotta ne annettaisiin kansasi viisaille." (Esdras 2:45) "Julkaise ne kaksikymmentäneljä kirjaa, jotka kirjoitit ensimmäisenä, ja anna arvokkaiden ja arvottomien lukea niitä. Tämä on ensimmäinen tunnettu viittaus kanonisoituun heprealaiseen Raamattuun, ja ne seitsemänkymmentä ei-kanonista tekstiä ovat saattaneet olla mystisiä; Talmudissa viitataan muihin mystisiin traditioihin, joiden juuret saattavat olla toisen temppelin juutalaisuudessa.
Lähi-itä oli kosmopoliittinen, erityisesti hellenistisellä kaudella. Siellä käytettiin useita kieliä, ja lingua franca -kysymyksestä kiistellään edelleen. Juutalaiset puhuivat lähes varmasti keskenään arameaa. Kreikkaa käytettiin usein koko Välimeren itäosassa. Juutalaisuus muuttui nopeasti, reagoi ja sopeutui laajempaan poliittiseen, kulttuuriseen ja älylliseen maailmaan, joka puolestaan kiinnitti muiden kuin juutalaisten edut. Historioitsija Shaye Cohen totesi:
Kaikki hellenistisen kauden juutalaisuudet sekä diasporassa että Israelin maassa olivat hellenisoituneita, toisin sanoen olennainen osa antiikin maailman kulttuuria. Jotkin juutalaisuuden lajit olivat hellenisoituneempia kuin toiset, mutta mikään niistä ei ollut erillinen saareke. On virhe kuvitella, että Palestiinan maa säilytti "puhtaan" juutalaisuuden muodon ja että diasporassa asui väärennettyjä tai laimennettuja juutalaisuuden muotoja. Termi "hellenistinen juutalaisuus" on siis järkevä vain kronologisena indikaattorina Aleksanteri Suuren ja makabealaisten väliselle ajalle tai ehkäpä Rooman valloituksiin ensimmäisellä vuosisadalla eaa. saakka. Tiettyä juutalaisuutta kuvaavana terminä se on kuitenkin merkityksetön, koska kaikki hellenistisen kauden juutalaisuudet olivat "hellenistisiä". (Cohen 1987: 37)
Kulttuurikamppailut hellenismin kanssa
Monet juutalaiset asuivat diasporassa, ja Juudean maakunnissa Juudeassa, Samariassa ja Galileassa asui paljon pakanoita (jotka usein osoittivat kiinnostusta juutalaisuutta kohtaan). Juutalaiset joutuivat elämään hellenismin ja hellenistisen filosofian arvojen kanssa, jotka olivat usein suoraan ristiriidassa heidän omien arvojensa ja perinteidensä kanssa. Yleisesti ottaen hellenistinen kulttuuri piti itseään sivistyksen edistäjänä, joka toi sivistyneet arvot ja tavat kansoille, joita he pitivät eristäytyneinä tai joko takapajuisina tai rappeutuneina.
Esimerkiksi Jerusalemissa kreikkalaistyylisiä kylpylöitä rakennettiin temppelin näköalapaikalle, ja myös tuossa kaupungissa voimistelusalista tuli sosiaalisen, urheilullisen ja älyllisen elämän keskus. Monet juutalaiset, mukaan lukien jotkut aristokraattisemmat papit, ottivat nämä laitokset omakseen, vaikka juutalaisia, jotka tekivät niin, katsottiin usein alaspäin heidän ympärileikkauksensa vuoksi, jota juutalaiset pitivät merkkinä liitostaan Jumalan kanssa mutta jota hellenistinen kulttuuri piti ruumiin esteettisenä turmelemisena. Tämän seurauksena jotkut juutalaiset alkoivat luopua ympärileikkauksesta (ja siten liitostaan Jumalan kanssa), kun taas toiset taas vastustivat kreikkalaisten ylivaltaa.
Samaan aikaan, kun juutalaiset kohtasivat kulttuurieroja ovellaan, heidän oli kohdattava paradoksi omassa perinteessään: Tooran lait koskivat vain heitä itseään ja käännynnäisiä, mutta heidän Jumalansa oli heidän mielestään kaikkien yksi ja ainoa Jumala. Tämä tilanne johti uusiin Tooran tulkintoihin, joista osa oli saanut vaikutteita hellenistisestä ajattelusta ja vastauksena pakanoiden kiinnostukseen juutalaisuutta kohtaan. Tänä aikana monet varhaisen kreikkalaisen filosofian käsitteet tulivat juutalaisuuteen tai vaikuttivat siihen, samoin kuin tuon ajan uskonnon ja kulttuurin sisäiset keskustelut ja lahkot.
Vuonna 331 eaa. Aleksanteri Suuri valtasi Persianvaltakunnan. Hänen kuoltuaan vuonna 323 eaa. hänen valtakuntansa hajosi, ja Jehudin maakunnasta tuli osa Egyptin valtakuntaa, jota hallitsi Ptolemaiosten dynastia. Ptolemaiosten hallinto oli lempeää: Aleksandriasta tuli maailman suurin juutalaiskaupunki, ja Egyptin Ptolemaios II Filadelfios (281-246 eaa.) edisti juutalaista kulttuuria tukemalla Tooran Septuaginta-käännöstä. Tänä aikana alkoivat myös fariseukset ja muut toisen temppelin juutalaiset puolueet, kuten saddukeukset ja esseniläiset. Mutta 2. vuosisadan alussa eaa. Jehud joutui syyrialaisen seleukidihallitsijan Antiokhos IV Epifaneen (174-163 eaa.) haltuun, joka Ptolemaiidien osoittamasta suvaitsevaisuudesta poiketen pyrki juutalaisten täydelliseen hellenisointiin. Hänen temppelin häpäisynsä sai aikaan kansallisen kapinan, joka päättyi syyrialaisten karkottamiseen ja temppelin uudelleen vihkimiseen makkabealaisten aikana.
Makkabealaisten perustama valtakunta oli tietoinen yritys herättää henkiin Raamatussa kuvattu Juuda: Jerusalemista käsin hallittu juutalainen monarkia, joka kattoi kaikki Daavidin ja Salomon hallitsemat alueet. Tämän hankkeen toteuttamiseksi hasmonialaiset kuninkaat valloittivat (ja käännyttivät väkisin juutalaisuuteen) entiset mooabilaiset, edomilaiset ja ammonilaiset sekä kadonneen Israelin valtakunnan.
Yleensä juutalaiset hyväksyivät vieraan vallan silloin, kun heiltä vaadittiin vain veronmaksua ja kun he muuten saivat hallita itseään sisäisesti. Juutalaiset jakautuivat kuitenkin hellenisointia kannattaviin ja sitä vastustaviin, ja heidän uskollisuutensa Ptolemaioksille tai Seleukideille oli jakautunut. Kun ylipappi Simon II kuoli vuonna 175 eaa., syntyi konflikti hänen poikansa Onias III:n (joka vastusti hellenisointia ja suosi Ptolemaioksia) ja hänen poikansa Jasonin (joka kannatti hellenisointia ja suosi Seleukideja) kannattajien välillä. Seurasi poliittisten juonittelujen kausi, jolloin papit, kuten Menelaos, lahjoivat kuningasta saadakseen ylipappeuden, ja tittelistä kilpailevia ehdokkaita syytettiin murhasta. Tuloksena oli lyhyt sisällissota.
Valtavat määrät juutalaisia kerääntyivät Iasonin puolelle, ja vuonna 167 eaa. Seleukidien kuningas Antiokhos IV hyökkäsi Juudeaan, tunkeutui temppeliin ja riisti sieltä rahat ja seremonialliset esineet. Iason pakeni Egyptiin, ja Antiokhos otti käyttöön pakollisen hellenisointiohjelman, jossa juutalaisia vaadittiin luopumaan omista laeistaan ja tavoistaan teurastuksen uhalla. Tässä vaiheessa Mattathias ja hänen viisi poikaansa, Johannes, Eleasar, Simon, Joonatan ja Juuda Makkabee, Modeinin (lausutaan "Mo-Ah-Dein") maaseutukylässä asuvan Hasmonin suvun papit, ryhtyivät johtamaan veristä ja lopulta menestyksekästä kapinaa Seleukideja vastaan.
Juuda vapautti Jerusalemin vuonna 165 eaa. ja palautti temppelin. Taistelut jatkuivat, ja Juuda ja hänen veljensä Joonatan saivat surmansa. Vuonna 141 eaa. pappeja ja muita henkilöitä edustava kokous vahvisti Simonin ylipapiksi ja johtajaksi, mikä käytännössä perusti Hasmonen-dynastian. Kun Simon tapettiin vuonna 135 eaa., hänen poikansa (ja Juudan veljenpoika) Johannes Hyrkanus tuli hänen tilalleen ylipapiksi ja kuninkaaksi.
Hasmonien valtakunta
Voitettuaan seleukidien joukot Johannes Hyrkanus perusti vuonna 152 eaa. uuden monarkian pappien muodostaman Hasmonean-dynastian muodossa, jolloin papeista tuli sekä poliittisia että uskonnollisia auktoriteetteja. Vaikka hasmoneläisiä pidettiin kansan keskuudessa sankareina ja johtajina, jotka vastustivat Seleukideja, jotkut katsoivat, että heidän valtakaudellaan ei ollut sitä uskonnollista legitimiteettiä, jonka ensimmäisen temppelin aikakauden Daavidin dynastiasta polveutuminen antoi.
Saddukeukset, essiläiset ja fariseukset
Pappien ja tietäjien välinen kuilu kasvoi hellenistisellä kaudella, jolloin juutalaiset joutuivat uusien poliittisten ja kulttuuristen taistelujen kohteeksi. Noihin aikoihin saddukeuspuolue nousi pappien ja liittolaiseliitin puolueeksi (nimi saddukeus tulee ensimmäisen temppelin ylipappi Saadokista).
Esseniläiset olivat toinen varhainen mystis-uskonnollinen liike, jonka uskotaan hylänneen joko seleukidien nimittämät ylipapit tai hasmonialaiset ylipapit väärinä. Pian he kuitenkin hylkäsivät toisen temppelin väittäen, että esseniläisyhteisö oli itse uusi temppeli ja että lain noudattaminen edusti uutta uhrimuotoa.
Vaikka heidän välinpitämättömyytensä toisesta temppelistä vieraannutti eessealaiset juutalaisten suuresta joukosta, heidän käsityksensä siitä, että pyhää voi olla olemassa myös temppelin ulkopuolella, jakoi toinen ryhmä, fariseukset ("separatistit"), jotka olivat kirjurien ja tietäjien yhteisössä. Nimen merkitys on kuitenkin epäselvä.
Hasmonäisten kaudella saddukeukset ja fariseukset toimivat ensisijaisesti poliittisina puolueina (eessealaiset eivät olleet yhtä poliittisesti suuntautuneita). Poliittiset erot saddukeusten ja fariseusten välillä tulivat ilmeisiksi, kun fariseukset vaativat hasmonialaisen kuninkaan Aleksanteri Jannain valitsemaan, toimiiko hän kuninkaana vai ylipappeutena perinteiseen tapaan. Tämä vaatimus johti lyhyeen sisällissotaan, joka päättyi fariseusten veriseen tukahduttamiseen, vaikka kuningas kuolinvuoteellaan vaati sovintoa näiden kahden osapuolen välillä. Aleksanterin seuraajaksi tuli hänen leskensä, jonka veli oli johtava fariseus. Hänen kuoltuaan hänen vanhempi poikansa Hyrkanus II pyrki fariseusten tukeen, ja hänen nuorempi poikansa Aristobulus pyrki saddukeusten tukeen.
Vuonna 64 eaa. roomalainen kenraali Pompeius valtasi Jerusalemin ja teki juutalaisesta kuningaskunnasta Rooman asiakkaan. Vuosina 57-55 eaa. Syyrian prokonsuli Aulus Gabinius jakoi sen Galileaan, Samariaan ja Juudeaan, ja sillä oli viisi Sanhedrin/Synedrion-aluetta (lakineuvostot). Vuosina 40-39 eaa. Rooman senaatti nimitti Herodes Suuren juutalaisten kuninkaaksi, mutta vuonna 6 jKr. keisari Augustus syrjäytti hänen seuraajansa, Juudean etnarkan Herodes Arkelaoksen, ja hänen alueensa liitettiin Juudean maakunnaksi, joka oli suoraan Rooman hallinnassa. Tämä merkitsi Juudan loppua edes teoreettisesti itsenäisenä kuningaskuntana.
Hasmonen valtakunnan laajuus
Iudaean maakunta ja sitä ympäröivä alue 1. vuosisadalla
Uskonto
Israel ja Juuda perivät ensimmäisen vuosituhannen lopun Kanaanin uskonnon, ja kanaanilaisen uskonnon juuret puolestaan olivat toisen vuosituhannen Ugaritin uskonnossa. Toisella vuosituhannella monijumalaisuus ilmeni jumalallisen neuvoston ja jumalallisen perheen käsitteiden kautta.
Aiheeseen liittyvät sivut
| Merkittävät ihmiset | Israelin kuninkaat |
| Main: Saul | ||
| Juudan kuninkaat | ||
| Main: Luettelo Juudan kuninkaista Rehabeam, Abijam, Asa, Joosafat, Jooram, Ahasja, Atalja, Jooas, Amasja, Usia, Jootam, Ahas, Hiskia, Manasse, Amon, Joosia, Jooas, Joojakim, Jekonja, Sidkia. |
Kysymyksiä ja vastauksia
K: Mikä on tässä tekstissä käsitelty ajanjakso?
V: Tässä tekstissä käsitelty ajanjakso ulottuu vuodesta 1200 eKr. lähes Jeesuksen Kristuksen aikaan.
K: Missä Israel ja Juuda sijaitsivat?
A: Israel ja Juuda sijaitsivat Välimeren itärannikolla, etelässä Egyptin, pohjoisessa ja idässä Assyrian, Babylonian ja myöhemmin Persian sekä lännessä meren toisella puolella Kreikan ja myöhemmin Rooman välissä.
Kysymys: Milloin Israelista tuli tärkeä paikallinen valta?
V: Israelista tuli tärkeä paikallinen suurvalta 9. ja 8. vuosisadalla eaa. ennen kuin se kaatui assyrialaisille.
K: Miten Juudasta tuli rikas?
V: Juudasta tuli rikas alueen suurempien valtakuntien sisällä, ennen kuin kapina Babyloniaa vastaan johti sen tuhoutumiseen 6. vuosisadan alussa.
K: Kuka loi Hasmonenan valtakunnan?
V: Juutalaiset loivat Hasmonenan valtakunnan 2. vuosisadalla eaa.
K: Mitä tapahtui Aleksanterin valloitusten jälkeen?
V: Aleksanterin valloitusten jälkeen Jehud sulautettiin kreikkalaisten hallitsemiin valtakuntiin.
K: Miten Hasmonenan valtakunta joutui Rooman vallan alle?
V: Hasmonenan kuningaskunnasta tuli ensin Rooman riippuvuusvaltio, minkä jälkeen se siirtyi Rooman vallan alle.
Etsiä