Saksan hallinto ja politiikka

Oikeudet ja perustuslaki

Poliittinen järjestelmä on määritelty vuoden 1949 perustuslaissa, Grundgesetzissä (peruslaki), joka pysyi voimassa Saksan yhdistymisen jälkeen vuonna 1990.

Perustuslaissa asetetaan vapaus ja ihmisoikeudet etusijalle. Siinä myös jaetaan toimivaltuudet liittovaltion ja osavaltioiden välillä sekä lainsäädäntövallan (lainsäätäjän), toimeenpanovallan (hallituksen) ja tuomiovallan (tuomioistuinten) välillä. Vuoden 1949 Grundgesetz laadittiin korjaamaan Weimarin tasavallan perustuslain ongelmat. Weimarin tasavalta romahti vuonna 1933, ja sen korvasi kolmannen valtakunnan diktatuuri.

Saksan poliittinen järjestelmä

Liittovaltion tuomioistuimet

Saksan tuomioistuimet ovat riippumattomia hallituksesta ja lainsäätäjistä. Saksan liittopäivät nimittää vanhemmat tuomarit määräajaksi.

Liittovaltion toimeenpaneva elin

Bundeskanzler (liittokansleri) johtaa Bundesregierungia (liittokabinettia) ja siten liittohallituksen toimeenpanevaa elintä. Hänet valitsee Saksan liittopäivät (Bundestag), ja hänen on raportoitava sille. Saksassa, kuten Yhdistyneessä kuningaskunnassa, voidaan siis sanoa olevan parlamentaarinen järjestelmä.

Konstruktives Misstrauensvotum (Rakenteellinen epäkohta)

Liittokansleria ei voida erottaa virastaan nelivuotiskauden aikana, ellei liittopäivät ole sopineet seuraajasta. Tämä konstruktiivinen epäluottamuslauseäänestys (saksaksi: Konstruktives Misstrauensvotum) pysäyttää sen, mitä tapahtui Weimarin tasavallassa. Siellä hallituksella ei ollut suurta kannatusta parlamentissa. Pienet puolueet liittyivät usein yhteen ja äänestivät hallitusta vastaan, mutta eivät koskaan pystyneet pysymään yhdessä ja valitsemaan uutta hallitusta.

Lukuun ottamatta vuosia 1969-72 ja 1976-82, jolloin liittokansleri Brandtin ja Schmidtin sosialidemokraattinen puolue tuli vaaleissa toiseksi, liittokansleri on aina ollut suurimman puolueen ehdokas. Yleensä suurinta puoluetta auttaa yksi tai useampi puolue saamaan enemmistön parlamenttiin. Vuosina 1969-72 ja 1976-82 pienemmät puolueet päättivät olla auttamatta suurinta puoluetta, mutta sen sijaan toiseksi suurinta puoluetta.

Kansleri nimittää varakanslerin (Vizekanzler), joka on hänen kabinettinsa jäsen, yleensä ulkoministeri. Kun kyseessä on koalitiohallitus (mikä on toistaiseksi aina ollut tilanne, lukuun ottamatta vuosia 1957-1961), varakansleri kuuluu yleensä koalition pienempään puolueeseen.

Liittovaltion kabinetti

Kansleri vastaa poliittisista suuntaviivoista. Tämä tarkoittaa, että hän määrittelee pääpiirteittäin, mitä hallitus aikoo tehdä. Näiden ajatusten toteuttamisen helpottamiseksi liittokansleri voi halutessaan muuttaa liittovaltion ministeriöiden kokoonpanoa. Esimerkiksi tammikuun 2001 puolivälissä liittovaltion maatalousministeriö nimettiin uudelleen kuluttajansuoja-, elintarvike- ja maatalousministeriöksi. Tällä pyrittiin auttamaan BSE-ongelman (hullun lehmän tauti) torjunnassa. Samalla osa oikeusministeriön, talousministeriön ja terveysministeriön tehtävistä (toimivaltuuksista) siirrettiin uuteen kuluttajansuojaministeriöön.

Kabinetille raportoi Saksan virkamieskunta.

Liittovaltion presidentti

Bundespräsidentin (liittopresidentin) tehtävät ovat lähinnä edustuksellisia ja juhlallisia; toimeenpanovaltaa käyttää liittokansleri.

Liittokokous (Bundesversammlung) valitsee presidentin joka viides vuosi 23. toukokuuta. Bundesversammlung kokoontuu vain presidentin valintaa varten. Sen jäseninä ovat koko liittopäivät ja yhtä monta osavaltioiden edustajaa, jotka valitaan erityisesti tätä tarkoitusta varten osavaltioiden parlamenttivaalien tulosten suhteessa. Helmikuussa 2017 valittiin SPD:n Frank-Walter Steinmeier. Syy siihen, että kansa ei valitse presidenttiä suoraan, on se, ettei hän voisi väittää olevansa hallitusta ja perustuslakia voimakkaampi, kuten Weimarin tasavallassa tapahtui.

Tärkeimmät viranhaltijat
Toimisto	Nimi	Puolue	Koska
Presidentti	Frank-Walter Steinmeier	--- 1)	19. maaliskuuta 2017
Kansleri	Angela Merkel	CDU	22. marraskuuta 2005
Muut hallituspuolueet		SPD, CSU

¹⁾ Vaikka Steinmeier on ollut SPD:n jäsen, Saksan perustuslain 55 artiklassa edellytetään, että liittopresidentti ei harjoita muuta virkaa, harjoita ammattia eikä ole minkään yhteisön jäsen. Liittopresidentti on jättänyt puoluejäsenyytensä lepäämään eikä kuulu poliittiseen puolueeseen toimikautensa aikana.

Liittovaltion parlamentti

Saksassa on kaksikamarinen lainsäädäntöelin, mikä tarkoittaa, että parlamentissa on kaksi kamaria. Liittopäivillä (Bundestag) on vähintään 598 jäsentä, jotka valitaan neljäksi vuodeksi kerrallaan. Puolet jäsenistä (299) valitaan yhden paikan vaalipiireissä, joissa noudatetaan ennakkoäänestysjärjestelmää. Loput 299 jäsentä valitaan osavaltion laajuisilta puoluelistoilta.

Puolueen vaalipiirijäsenten ja alueellisten listajäsenten kokonaisprosenttiosuuden pitäisi vastata puolueen saamaa ääniosuutta. Tätä kutsutaan suhteelliseksi vaalitavaksi.

Koska äänestäjät äänestävät kerran vaalipiirin edustajaa ja toisen kerran puoluetta, Saksassa sanotaan olevan suhteellinen sekavaltuuskunta.

Joskus puolueella on jo enemmän vaalipiiripaikkoja maassa (osavaltiossa) kuin sillä pitäisi olla, jotta ääni- ja paikkaprosentti pysyisi samana. Puolue ei menetä paikkoja. Sen sijaan se ei saa yhtään maapaikkaa. Tämä tarkoittaa, että Bundestagissa on joskus enemmän kuin 598 jäsentä. Nykyisessä parlamentissa on 16 ylijäämäpaikkaa, joten kokonaispaikkoja on 614.

Puolueen on saatava 5 prosenttia valtakunnallisista äänistä tai voitettava vähintään kolme vaalipiiripaikkaa, jotta se voi olla edustettuna liittopäivillä. Tämä sääntö, jota kutsutaan usein "viiden prosentin esteeksi", tehtiin, jotta monet pienet puolueet eivät pääsisi liittopäiville. Pieniä puolueita syytettiin Weimarin tasavallan valtakunnanoikeuden ongelmista.

Saksan liittotasavallassa ("Länsi-Saksassa") pidettiin ensimmäiset liittopäivien vaalit 14. elokuuta 1949. Yhdistymisen jälkeen Saksan liittopäivien vaalit pidettiin 2. joulukuuta 1990. Viimeiset vaalit pidettiin 22. syyskuuta 2013, ja 18. liittopäivät kokoontuivat 22. lokakuuta 2013.

Bundesrat (liittoneuvosto) on osavaltioiden hallitusten edustus liittovaltiotasolla. Bundesratissa on 69 jäsentä, jotka ovat 16 osavaltion edustajia. Yleensä 16 ministeripresidenttiä ovat jäseniä, mutta heidän ei tarvitse olla. Kullakin osavaltiolla on Bundesratissa väestömäärästä riippuen kolmesta kuuteen ääntä. Bundesratin jäsenten on äänestettävä niin kuin osavaltiohallitus heille sanoo.

Lainsäätäjän toimivalta

Lainsäätäjällä on yksinomainen toimivalta (se voi säätää lakeja itse) ja rinnakkainen toimivalta osavaltioiden kanssa (osavaltiot voivat myös säätää lakeja). Peruslaissa säädetään, mitä lakeja ja minkä tyyppisiä lakeja on säädetty.

Saksan liittopäivät tekee suurimman osan lainsäädännöstä.

Bundesratin on hyväksyttävä lait, jotka koskevat liittovaltion ja osavaltioiden hallitusten jakamaa rahaa ja osavaltioiden työtä lisääviä lakeja. Usein tämä tarkoittaa sitä, että Bundesratin on usein hyväksyttävä laki, koska liittovaltion lakeja toteuttavat usein osavaltioiden tai paikallisten virastojen toimesta.

Koska Bundesratin poliittinen kokoonpano poikkeaa usein Bundestagin kokoonpanosta, Bundesrat on usein oppositiopuolueiden paikka, jossa ne voivat esittää näkemyksensä, sen sijaan että osavaltiot huolehtisivat omista eduistaan, kuten perustuslaissa on tarkoitettu.

Rajoittamiseksi liittopäivien ja Bundesratin jäsenet muodostavat Vermittlungsauschussin, joka on sekakomitea, jonka tehtävänä on yrittää päästä yhteisymmärrykseen, kun molemmat kamarit eivät pääse yksimielisyyteen tietystä lainsäädännöstä.

Reichstag-rakennus, parlamentin istuntopaikka, Berliini.

Poliittiset puolueet ja vaalit

Muista poliittisista puolueista katso Luettelo Saksan poliittisista puolueista.

Bundestag

Seuraavat puolueet ovat olleet edustettuina Saksan liittopäivillä vuoden 2013 liittopäivävaalien jälkeen:

• CDU: 255
• SPD: 193
• Linke: 64
• Vihreät: 63
• CSU: 56

Yhteensä 631 paikkaa.

FDP menetti kaikki paikkansa.

Vaihtoehto Saksalle (AfD), Saksan piraattipuolue ja Saksan kansallismielinen demokraattinen puolue (NPD) eivät saaneet yhtään paikkaa.

Bundesrat

Liittoneuvosto koostuu osavaltioiden hallitusten edustajista.

Saksan liittoneuvoston poliittinen profiili heinäkuussa 2017:

Osavaltioiden hallitusten poliittinen profiili	Istuimet
CDU-FDP	6
CDU-FDP-Greens	4
CDU-Greens	11
CDU-Greens-SPD	4
CDU-SPD	10
CSU	6
FDP-Greens-SPD	4
Vihreät-Linke-SPD	8
Vihreät-SPD	12
Linke-SPD	4
Yhteensä	69

-> Katso myös: Bundesrat - Osavaltiot.

Oikeuslaitos

Saksassa on ollut hallituksen valvonnasta vapaa tuomioistuinjärjestelmä pidempään kuin siellä on ollut demokratiaa.

Tämä tarkoittaa sitä, että tuomioistuimet ovat perinteisesti olleet vahvoja, ja lähes kaikki valtion toimet ovat oikeudellisen valvonnan alaisia (tuomioistuin tarkastelee niitä).

Organisaatio

On olemassa "tavallinen" tuomioistuinjärjestelmä, joka käsittelee siviili- ja rikosasioita.

Tässä on neljä tasoa

1. Amtsgericht - paikallistuomioistuimet
2. Landesgericht - osavaltioiden tuomioistuimet
3. Oberlandesgericht - osavaltioiden muutoksenhakutuomioistuimet
4. Bundesgerichtshof - liittovaltion korkein rikos- ja siviilituomioistuin.

Lisäksi on olemassa erikoistuomioistuinjärjestelmä, joka käsittelee tiettyjä oikeudenaloja. Näissä on yleensä osavaltion tuomioistuin ja osavaltion muutoksenhakutuomioistuin, ennen kuin ne päätyvät liittovaltion korkeimpaan oikeuteen kyseisellä oikeudenalalla. Muut liittovaltion ylimmät tuomioistuimet ovat

• Bundesfinanzhof - veroasiat
• Bundesarbeitsgericht - Työoikeus
• Bundessozialgericht - Sosiaaliturvalainsäädäntö
• Bundesverwaltungsgericht - Hallinto-oikeus. Tähän kuuluvat sellaiset hallituksen asetukset, jotka eivät kuulu minkään kolmen muun erityistuomioistuimen toimialaan.

Toisin kuin Yhdysvalloissa, kaikki tuomioistuimet ovat osavaltioiden tuomioistuimia, lukuun ottamatta korkeimman tason tuomioistuimia.

Bundesverfassungsgericht

Saksassa on myös toinen korkein oikeus, liittovaltion perustuslakituomioistuin Bundesverfassungsgericht. Grundgesetzin mukaan jokainen voi valittaa liittovaltion perustuslakituomioistuimeen, kun hallitus tai jokin sen virasto on loukannut hänen perustuslaillisia oikeuksiaan, erityisesti ihmisoikeuksia, ja kun hän on käynyt läpi tavallisen tuomioistuinjärjestelmän.

Bundesverfassungsgericht käsittelee kanteluja, jotka koskevat lainsäätäjän antamia lakeja, tuomioistuinten päätöksiä tai hallinnon toimia.

Yleensä vain pieni osa näistä perustuslaillisista valituksista (Verfassungsbeschwerden) on menestyksekkäitä. Silti tuomioistuin suututtaa usein sekä hallituksen että lainsäätäjät. Tuomarit jopa sanovat, etteivät he välitä hallituksen, Bundestagin tai yleisen mielipiteen reaktioista tai siitä, mitä jokin tuomioistuimen päätös maksaa. Tärkeintä on vain perustuslaki.

Bundesverfassungsgericht on erittäin suosittu tavallisten ihmisten keskuudessa, koska se suojelee heitä hallituksen väärinkäytöksiltä.

Ainoastaan perustuslakituomioistuin voi käsitellä tietyntyyppisiä tapauksia, kuten valtion elinten välisiä kiistoja niiden perustuslaillisista toimivaltuuksista.

Ainoastaan perustuslakituomioistuimella on valtuudet kieltää poliittiset puolueet, koska ne ovat perustuslain vastaisia. Toistaiseksi perustuslakituomioistuin on kuitenkin käyttänyt tätä valtaa vain kahdesti: se on kieltänyt KPD:n (Saksan kommunistinen puolue) ja SRP:n (sosialistinen valtakunnanpuolue, NSDAP:n seuraaja), koska molempien puolueiden aatteet olivat perustuslain vastaisia.

Viimeaikaiset poliittiset kysymykset

"Punavihreät" vs. konservatiivien johtamat koalitiot

Vuoden 1998 vaaleissa SPD sanoi haluavansa vähentää korkeaa työttömyyttä ja sanoi, että hallitukseen tarvitaan uusia ihmisiä Helmut Kohlin 16 vuotta kestäneen hallituksen jälkeen.

Gerhard Schröder sanoi olevansa keskustalainen "kolmannen tien" ehdokas, kuten Britannian Tony Blair ja Yhdysvaltain Bill Clinton.

CDU/CSU sanoi, että ihmisten pitäisi katsoa, miten hyvin he voivat Kohlin hallituksen ansiosta, ja että CDU/CSU:lla on kokemusta ulkopolitiikasta.

Mutta Kohlin hallitusta haittasi vaaleissa idän hitaampi kasvu kahtena edellisenä vuonna, mikä merkitsi sitä, että kuilu idän ja lännen välillä kasvoi, kun länsi vaurastui ja itä ei.

Lopullinen paikkaluku riitti mahdollistamaan SPD:n ja Allianssi '90/Vihreät (Bündnis '90/Die Grünen) "punavihreän" koalition, joka toi vihreät ensimmäistä kertaa kansalliseen hallitukseen.

Uuden hallituksen ensimmäisinä kuukausina SPD:n maltillisen ja perinteisen vasemmistosiiven välillä oli poliittisia kiistoja, ja osa äänestäjistä sai tarpeekseen. Ensimmäiset liittopäivävaalien jälkeiset osavaltiovaalit pidettiin Hessenissä helmikuussa 1999. CDU kasvatti äänimääräänsä 3,5 prosenttia. CDU:sta tuli suurin puolue, ja se korvasi SPD:n ja vihreiden koalition CDU:n ja FDP:n koalitiolla. Tulosta pidettiin osittain kansanäänestyksenä liittovaltion hallituksen ajatuksista uudeksi kansalaisuuslaiksi, joka olisi helpottanut pitkään ulkomailla asuneiden henkilöiden pääsyä Saksan kansalaisiksi ja myös heidän alkuperäisen kansalaisuutensa säilyttämistä.

Maaliskuussa 1999 SPD:n puheenjohtaja ja valtiovarainministeri Oskar Lafontaine, joka edusti perinteisempää sosialidemokraattista kantaa, erosi kaikista viroistaan hävittyään puolueen sisäisen valtataistelun Schröderiä vastaan.

Vuosien 2000 ja 2001 osavaltiovaaleissa SPD:n tai CDU:n johtamat koalitiohallitukset valittiin uudelleen valtaan.

Seuraavat liittopäivien vaalit olivat 22. syyskuuta 2002. Gerhard Schröder johti SPD:n ja vihreiden koalition 11 paikan voittoon Edmund Stoiberin (CSU) johtamasta CDU/CSU:sta. Yleisesti mainitaan kaksi tekijää, joiden ansiosta Schröder voitti vaalit, vaikka hänen kannatuslukunsa oli ollut huono muutamaa kuukautta aiemmin: Euroopan tulvien hyvä hoitaminen vuonna 2002 ja Yhdysvaltain Irakin hyökkäyksen päättäväinen vastustaminen vuonna 2003.

Toisen punavihreän koalition koalitiosopimus allekirjoitettiin 16. lokakuuta 2002. Mukana oli paljon uusia ministereitä.

Konservatiivien paluu

Helmikuussa 2003 pidettiin Hessenin ja Ala-Saksin osavaltioissa vaalit, jotka konservatiivit voittivat. Hessenissä CDU:n ministeri Roland Koch valittiin uudelleen, ja hänen puolueensa CDU sai tarpeeksi paikkoja hallitakseen ilman entistä koalitiokumppaniaan FDP:tä.

Ala-Saksin osavaltiossa SPD:n entinen ministeri Sigmar Gabriel hävisi vaalit, minkä seurauksena syntyi CDU/FDP-hallitus, jota johtaa uusi ministeri Christian Wulff (CDU). Irakin sodan vastaiset mielenosoitukset muuttivat tilannetta hieman ja suosivat SPD:tä ja vihreitä.

Baijerin osavaltion viimeisimmät vaalit johtivat konservatiivien murskavoittoon, sillä he saivat paitsi enemmistön (kuten tavallista) myös kaksi kolmasosaa parlamenttipaikoista.

Huhtikuussa 2003 liittokansleri Schröder ilmoitti massiivisista työmarkkinauudistuksista, joita kutsuttiin Agenda 2010:ksi. Siihen sisältyi Saksan työvoimatoimistojen (Arbeitsamt) järjestelmän uudistaminen, työttömyyskorvausten leikkaukset ja tuet työttömille, jotka perustavat oman yrityksen. Nämä muutokset tunnetaan yleisesti niitä suunnitelleen komission puheenjohtajan nimellä Hartz I - Hartz IV. Vaikka nämä uudistukset ovat herättäneet massiivisia vastalauseita, niiden katsotaan nyt olevan osasyyllisiä Saksan talouden nousuun ja työttömyyslukujen laskuun vuosina 2006 ja 2007.

Kesäkuun 13. päivänä 2004 pidetyt Euroopan parlamentin vaalit toivat sosialidemokraateille tyrmäävän tappion, sillä sosiaalidemokraatit saivat vain hieman yli 21 prosenttia äänistä, mikä on SPD:n alhaisin vaalitulos valtakunnallisissa vaaleissa sitten toisen maailmansodan. Liberaalit, vihreät, konservatiivit ja äärivasemmisto olivat Saksan eurovaalien voittajia, koska äänestäjät olivat pettyneitä korkeaan työttömyyteen ja sosiaaliturvan leikkauksiin, kun taas hallituspuolue SPD näyttää olevan huolissaan jäsentensä välisistä riidoista eikä antanut selkeää suuntaa. Monet tarkkailijat uskovat, että nämä vaalit merkitsivät Schröderin hallituksen lopun alkua.

Oikeiston nousu

Syyskuussa 2004 pidettiin vaalit Saarlandin, Brandenburgin ja Saksin osavaltioissa. Saarlandissa hallituspuolue CDU pysyi vallassa ja sai yhden lisäpaikan parlamenttiin, SPD menetti seitsemän paikkaa ja liberaalit ja vihreät pääsivät uudelleen osavaltion parlamenttiin. Äärioikeistolainen Kansallisdemokraattinen puolue, joka ei ollut koskaan saanut yli 1-2 prosenttia äänistä, sai noin 4 prosenttia äänistä, mutta se ei kuitenkaan saanut paikkaa osavaltioparlamentissa (puolueen on saatava vähintään 5 prosenttia äänistä saadakseen edustuksen osavaltioparlamentissa).

Kaksi viikkoa myöhemmin pidettiin vaalit itäisissä osavaltioissa Brandenburgissa ja Saksissa: jälleen kerran hallituspuolueet menettivät ääniä, ja vaikka ne pysyivät vallassa, oikeisto-oikeistolaiset puolueet tekivät suuria harppauksia. Brandenburgissa Deutsche Volksunion (DVU) nousi uudelleen osavaltion parlamenttiin saatuaan 6,1 prosenttia äänistä. Saksissa NPD teki kilpailukieltosopimuksen DVU:n kanssa ja sai 9,2 prosenttia äänistä ja sai näin paikkoja osavaltion parlamenttiin. Äänestystappioidensa vuoksi Sachsenin hallitseva CDU joutui muodostamaan koalition SPD:n kanssa. Oikeiston nousu äärioikeistoon huolestuttaa hallitsevia poliittisia puolueita.

Saksan liittopäivävaalit 2005

Toukokuun 22. päivänä 2005 SPD kärsi ennustetun tappion entisessä sydänmaassaan Nordrhein-Westfalenissa. Puolen tunnin kuluttua vaalituloksesta SPD:n puheenjohtaja Franz Müntefering ilmoitti, että liittokansleri raivaa tien ennenaikaisille liittopäivävaaleille häviämällä tarkoituksellisesti luottamusäänestyksen.

Tämä tuli kaikille yllätyksenä, varsinkin kun SPD oli tuolloin mielipidemittauksissa alle 25 prosentin. Seuraavana maanantaina CDU ilmoitti Angela Merkelin olevan konservatiivien kansleriehdokas.

Kun touko- ja kesäkuussa 2005 konservatiivien voitto näytti erittäin todennäköiseltä ja jotkut mielipidemittaukset antoivat heille ehdottoman enemmistön, tilanne muuttui hieman ennen 18. syyskuuta 2005 pidettyjä vaaleja, erityisesti sen jälkeen, kun konservatiivit esittelivät Paul Kirchhofin mahdolliseksi valtiovarainministeriksi ja kun Merkel ja Schröder kävivät televisiokamppailun, jossa monet pitivät Schröderiä parempana.

Uutta vuoden 2005 vaaleissa oli vastaperustetun Työn ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaalivaihtoehdon (WASG) ja PDS:n liitto, joka aikoi liittyä yhteiseksi puolueeksi (ks. Vasemmistopuolue.PDS). Liitto, jossa WASG:n entinen SPD:n puheenjohtaja Oskar Lafontaine ja PDS:n Gregor Gysi olivat näkyviä henkilöitä, herätti pian kiinnostusta tiedotusvälineissä ja väestössä. Heinäkuun mielipidetiedusteluissa se nousi jopa 12 prosenttiin.

Saksin osavaltiovaalien menestyksen jälkeen toinen media-aihe oli äärioikeistopuolueiden Kansallisdemokraattinen puolue ja Deutsche Volksunion (DVU) liitto, joka aikoi ylittää "viiden prosentin kynnyksen" yhteisellä puoluekirjeellä.

Syyskuun 18. päivän 2005 vaalitulos oli yllättävä. Ne poikkesivat suuresti edellisten viikkojen mielipidemittauksista. Konservatiivit menettivät ääniä vuoteen 2002 verrattuna ja saavuttivat vain 35 prosenttia, eivätkä he saaneet enemmistöä CDU/CSU:n ja liberaalin FDP:n muodostamalle "mustakeltaiselle" hallitukselle. FDP sai 10 prosenttia äänistä, mikä on yksi sen parhaista tuloksista koskaan. Myöskään punavihreä koalitio ei saanut enemmistöä, sillä SPD menetti ääniä, mutta sai 34 prosenttia ja vihreät jäivät 8 prosenttiin. Vasemmistoliitto saavutti 8,7 prosenttia ja pääsi Saksan parlamenttiin, kun taas NPD sai vain 1,6 prosenttia.

Koalitioneuvottelujen todennäköisin tulos oli konservatiivien (CDU/CSU) ja sosiaalidemokraattien (SPD) välinen niin sanottu suuri koalitio, jossa kolme pienempää puoluetta (liberaalit, vihreät ja vasemmisto) olisivat oppositiossa. Muita mahdollisia koalitioita ovat SPD:n, FDP:n ja vihreiden välinen "liikennevalokoalitio" ja CDU/CSU:n, FDP:n ja vihreiden välinen "Jamaika-koalitio". Kaikki puolueet (myös vasemmistopuolue itse) ovat sulkeneet pois vasemmistopuolueeseen liittyvät koalitiot, vaikka yhden suurimman puolueen ja minkä tahansa kahden pienen puolueen yhdistelmällä olisi matemaattisesti enemmistö. Näistä yhdistelmistä vain punapunavihreä koalitio on poliittisesti edes kuviteltavissa. Sekä Gerhard Schröder että Angela Merkel ilmoittivat voittaneensa vaalit ja tulevansa seuraavaksi liittokansleriksi.

Lokakuun 10. päivänä SPD:n puheenjohtaja Franz Müntefering, Gerhard Schröder, Angela Merkel ja CSU:n puheenjohtaja Edmund Stoiber keskustelivat asiasta. Iltapäivällä ilmoitettiin, että CDU/CSU ja SPD aloittaisivat viralliset koalitioneuvottelut, joiden tavoitteena olisi suuri koalitio, jossa Angela Merkelistä tulisi Saksan seuraava liittokansleri.

Angela Merkel on ensimmäinen nainen, ensimmäinen itäsaksalainen ja ensimmäinen tiedemies liittokanslerina sekä Saksan kaikkien aikojen nuorin liittokansleri. Presidentti Horst Köhler vannoi 22. marraskuuta 2005 Angela Merkelin virkavalan liittokanslerin virkaan.

Aiheeseen liittyvät sivut

• Saksan poliittinen kulttuuri
• Saksan hätälainsäädäntö
• Saksan liittopäivävaalit, 2017
• Luettelo Saksan poliittisista puolueista