Yhdysvaltain perustuslain toinen artikla | luo Yhdysvaltain hallituksen toimeenpanovallan

1 jakso: Puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja

1 lauseke: Toimeenpanovalta

Toimeenpanovalta kuuluu Amerikan yhdysvaltojen presidentille. Hän hoitaa virkaansa neljän vuoden ajan, ja hänet sekä samalle kaudelle valittu varapresidentti valitaan seuraavasti....

Ensimmäinen jakso alkaa antamalla liittovaltion toimeenpanovallan vain presidentille. Tämä on osa vallanjakoa, jonka perustajaisät sisällyttivät perustuslakiin. Jotta mikään hallituksen osa ei saisi liikaa valtaa, he jakoivat vallan kolmen hallinnonhaaran kesken. Tässä lausekkeessa toimeenpanovalta annetaan presidentille. Toinen perustuslain ensimmäisen pykälän lauseke antaa liittovaltion lainsäädäntövallan (lainsäätämisvallan) vain Yhdysvaltain kongressille. Kolmannen artiklan kolmas lauseke antaa tuomiovallan liittovaltion tuomioistuimille. Yksikään hallinnonhaara ei saa tehdä työtä, jonka perustuslaki on antanut toiselle hallinnonhaaralle. Presidentti ei esimerkiksi voi säätää lakeja; se on lainsäätäjän tehtävä.

Tämän lausekkeen mukaan presidentti on toimeenpanovallan johtaja. Siinä mainitaan myös varapresidentti, vaikka perustuslaki ei anna hänelle toimeenpanovaltaa. Perustuslaissa sanotaan kuitenkin, että presidentti ja varapresidentti on valittava samaan aikaan, samaksi kaudeksi (samaksi ajaksi) ja saman vaalipiirin toimesta. Perustajaisät halusivat varmistaa, että toimeenpanovalta säilyisi ja pysyisi itsenäisenä, jos varapresidentistä pitäisi tulla presidentti.

2 lauseke: Valitsijoiden valintatapa

Kunkin osavaltion on nimitettävä sen lainsäätäjän määräämällä tavalla valitsijamiesten määrä, joka vastaa koko senaattoreiden ja edustajien määrää, johon osavaltiolla voi olla oikeus kongressissa, mutta valitsijamieheksi ei nimitetä senaattoria tai edustajaa eikä henkilöä, jolla on luottamus- tai voittoa tuottava virka Yhdysvalloissa.

Yhdysvaltain perustuslain mukaan presidentin ja varapresidentin valitsevat äänestäjät. Perustuslain mukaan kukin osavaltion lainsäätäjä voi itse päättää, miten se valitsee äänestäjät. Vuoden 1820-luvulta lähtien osavaltioiden lainsäätäjät ovat yleensä valinneet valitsijat epäsuoralla kansanäänestyksellä. Tämä tarkoittaa sitä, että osavaltion asukkaat saavat äänestää siitä, ketkä valitsijamiehet he haluavat. Äänestyslipukkeessa, jolla ihmiset äänestävät, on valitsijoiden nimet. Yleensä siinä mainitaan myös, mitä presidentin- ja varapresidenttiehdokkaita he aikovat tukea. Näin ihmiset voivat valita valitsijoita, jotka tukevat heidän mieleisiään ehdokkaita.

Kullakin osavaltiolla on kaksi Yhdysvaltain senaattoria ja tietty määrä Yhdysvaltain edustajia, jotka edustavat sitä kongressissa. (Edustajien määrä riippuu siitä, kuinka monta ihmistä osavaltiossa asuu.) Kukin osavaltio saa valitsijamiesten määrän, joka vastaa osavaltion kongressiedustajien määrää. (Jos osavaltiossa on esimerkiksi 2 senaattoria ja 10 edustajaa, sillä on yhteensä 12 kongressin jäsentä, joten se saa 12 valitsijamiestä).

Ainoat henkilöt, jotka eivät voi olla äänestäjiä, ovat senaattorit, edustajat ja liittovaltion virkamiehet. Tämän tarkoituksena on varmistaa, että valitsijakunta koostuu tavallisista amerikkalaisista, ei poliitikoista.

Lauseke 3: Äänestäjät

Valitsijat kokoontuvat omissa osavaltioissaan ja äänestävät äänestyslipuilla kahta henkilöä, joista vähintään yksi ei saa asua samassa osavaltiossa kuin he itse. He laativat luettelon kaikista äänestetyistä henkilöistä ja kunkin puolesta annettujen äänten lukumäärästä; tämän luettelon he allekirjoittavat ja vahvistavat ja toimittavat sen sinetöitynä Yhdysvaltain hallituksen istuntopaikalle senaatin presidentille. Senaatin presidentti avaa kaikki todistukset senaatin ja edustajainhuoneen läsnä ollessa, ja äänet lasketaan. Henkilö, jolla on eniten ääniä, on presidentti, jos tämä määrä on enemmistö kaikista valitsijoista; ja jos on useampi kuin yksi henkilö, jolla on tällainen enemmistö ja jolla on yhtä monta ääntä, edustajainhuoneen on välittömästi valittava vaaleilla yksi heistä presidentiksi; ja jos yhdelläkään henkilöllä ei ole enemmistöä, edustajainhuone valitsee presidentin viidestä korkeimmalla listalla olevasta henkilöstä samalla tavalla. Mutta presidenttiä valittaessa äänet annetaan osavaltioittain, ja kullakin osavaltion edustajalla on yksi ääni; päätösvaltaisuus edellyttää, että kaksi kolmasosaa osavaltioista edustaa jäsentä tai jäseniä, ja kaikkien osavaltioiden enemmistö on välttämätön valinnan tekemiseksi. Kaikissa tapauksissa presidentin valinnan jälkeen varapresidentiksi valitaan se henkilö, jolla on eniten ääniä valitsijoista. Mutta jos jäljelle jää kaksi tai useampia, joilla on yhtä monta ääntä, senaatti valitsee heistä äänestämällä varapresidentin.

Tässä lausekkeessa puhutaan valitsijoista ja siitä, miten he valitsevat presidentin. Kun valitsijat on valittu, he kokoontuvat osavaltioissaan äänestämään presidentistä ja varapresidentistä. Alun perin ehdokkaat olivat ehdolla vain presidentiksi; varapresidenttiehdokkaita ei ollut. Kukin valitsija äänesti kahta eri presidenttiehdokasta. Heidän oli äänestettävä vähintään yhtä ehdokasta, joka ei asunut valitsijan kotiosavaltiossa. Presidentiksi tuli ehdokas, joka sai yli puolet äänistä. Seuraavaksi eniten ääniä saaneesta ehdokkaasta (toiseksi eniten ääniä saaneesta) tuli varapresidentti.

Tässä lausekkeessa annetaan ohjeita useisiin mahdollisiin ongelmiin:

• Tasapeli:
• Jos kaksi ehdokasta saa saman äänimäärän, edustajainhuone voi valita, kumpi ehdokkaista tulee presidentiksi.
• Jos varapresidenttiehdokkaiden äänet menevät tasan (koska kaksi toiseksi eniten ääniä saanutta ehdokasta sai saman määrän ääniä), senaatti äänestää siitä, kuka saa varapresidentin paikan.
• Ei enemmistöä:
• Jos yksikään ehdokas ei saa yli puolta äänistä, parlamentti voi valita minkä tahansa viidestä eniten ääniä saaneesta ehdokkaasta.
• Päätösvaltaisuus:
• Jotta edustajainhuone ja senaatti voivat valita presidentin ja varapresidentin, kongressin molempien huoneiden on oltava päätösvaltaisia. Tämä tarkoittaa, että tietyn määrän kongressin jäseniä on oltava paikalla äänestyksessä:
• vähintään yksi edustaja kahdesta kolmasosasta (67 %) edustajainhuoneen osavaltioista; JA
• Vähintään kaksi kolmasosaa senaatin senaattoreista.

Muutokset

Kahdestoista muutos muutti tätä prosessia muutamalla tavalla:

• Vuonna 1804 hyväksytyn vaalilain mukaan valitsijamiehet saavat äänestää vain yhtä presidenttiehdokasta ja yhtä varapresidenttiä. Heidän ei tarvitse äänestää toista osavaltiota edustavaa henkilöä.
• Jos yksikään presidenttiehdokas ei saa äänten enemmistöä, edustajainhuone valitsee kolme parasta ehdokasta (ei viittä).
• Varapuheenjohtajan on saatava enemmistö äänistä tullakseen valituksi. Jos yksikään varapresidenttiehdokas ei saa enemmistöä, senaatti valitsee kahden eniten ääniä saaneen ehdokkaan joukosta.
• Varapresidentiksi valitun henkilön on täytettävä perustuslain presidentin virkaa koskevat vaatimukset (ks. kohta 5: Viran kelpoisuusvaatimukset).

4 lauseke: Vaalipäivä

Kongressi voi määrätä valitsijamiesten valinnan ajankohdan ja päivän, jona he antavat äänensä; tämän päivän on oltava sama koko Yhdysvalloissa.

Toisen artiklan mukaan kongressi voi vahvistaa kansallisen vaalipäivän.

Kohta 5: Pätevyysvaatimukset

Presidentin virkaan voidaan valita vain luonnollinen syntyperäinen kansalainen tai Yhdysvaltojen kansalainen tämän perustuslain hyväksymisen ajankohtana; tähän virkaan ei myöskään voida valita henkilöä, joka ei ole täyttänyt 35 vuotta ja asunut Yhdysvalloissa neljätoista vuotta.

Tämä lauseke tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ollakseen presidentti henkilön on täytettävä kolme vaatimusta:

1. He ovat syntyneet Yhdysvalloissa
2. He ovat vähintään 35-vuotiaita
3. He ovat asuneet Yhdysvalloissa vähintään neljätoista vuotta.

Jos henkilö ei täytä kaikkia näitä vaatimuksia, hän ei voi olla presidentti.

Muutokset

Kaksi myöhempää muutosta muutti näitä sääntöjä siitä, kuka voi olla presidentti ja varapresidentti:

• Kahdestoista lisäys (1804) sanoo, että varapresidentiksi päästäkseen henkilön on täytettävä kaikki kolme presidentille asetettua vaatimusta.
• Kahdennenkymmenennen kahdennen lisäyksen (1951) mukaan presidenttiä ei voida valita useammin kuin kaksi kertaa.

Kohta 6: Virkavapaus ja työkyvyttömyys

Jos presidentti poistetaan virasta tai jos hän kuolee, eroaa tai on kykenemätön hoitamaan virkaan kuuluvia valtuuksia ja velvollisuuksia, ne kuuluvat varapresidentille, ja kongressi voi lailla säätää sekä presidentin että varapresidentin erottamisen, kuoleman, eron tai kyvyttömyyden varalta, mikä virkamies silloin toimii presidenttinä, ja tämä virkamies toimii sen mukaisesti, kunnes esteet poistetaan tai uusi presidentti valitaan.

Tässä lausekkeessa puhutaan mahdollisuudesta, että puheenjohtajuus voi tulla "avoimeksi". Näin voi tapahtua, koska:

• Kongressi ottaa presidentin viran pois, koska hän on syyllistynyt rikokseen (ks. jakso 4: valtakunnanoikeus).
• Presidentti kuolee
• Presidentti eroaa
• Presidentti ei pysty tekemään niitä asioita, joita presidentin on tehtävä - esimerkiksi siksi, että hän on hyvin sairas. Tätä kutsutaan työkyvyttömyyslausekkeeksi.

Jos puheenjohtajuus vapautuu, varapuheenjohtajasta tulee presidentti. Jos myöskään varapresidentti ei voi toimia presidenttinä, kongressi voi päättää, kenestä tulee presidentti. Se, joka ottaa vastaan presidentin tehtävät, toimii presidenttinä siihen asti, kunnes varsinainen presidentti paranee (jos hän on sairas tai vammainen) tai kunnes seuraavissa presidentinvaaleissa valitaan uusi presidentti.

Kongressi on laatinut "perimysjärjestyksen" - luettelon henkilöistä, joista tulisi presidentti ja missä järjestyksessä, jos sekä presidentin että varapresidentin virka vapautuisi. Vuodesta 2016 alkaen järjestys on seuraava: edustajainhuoneen puhemies, senaatin väliaikainen puhemies ja sitten 15 kabinettisihteeriä siinä järjestyksessä, kun heidän ministeriönsä on perustettu.

Muutokset

Tätä lauseketta muutettiin osittain vuonna 1967 tehdyllä kahdellakymmenennelläviidennellä muutoksella. Kyseisellä muutoksella luotiin menettely varapresidentin viran täyttämiseksi. Lisäksi siinä sanotaan, että varapresidentistä voi tulla vt. presidentti (väliaikainen presidentti), jos:

• Presidentti itse sanoo, että hän ei pysty hoitamaan tehtäviään (hän ei pysty hoitamaan työtään); TAI
• Varapresidentti ja suurin osa kabinetista ovat yhtä mieltä siitä, että presidentti ei pysty tekemään työtään.

Jos presidentti ilmoittaa olevansa kykenemätön hoitamaan tehtäviään, hän voi milloin tahansa ottaa puheenjohtajuuden takaisin. Esimerkiksi vuonna 2002 George W. Bushista tuli ensimmäinen presidentti, joka käytti virallisesti työkyvyttömyyslauseketta. Hän antoi vallan varapresidentilleen noin kahdeksi tunniksi, kun hän kävi lääkärintarkastuksessa, joka vaati nukutusta. Kun hän tunsi olevansa valmis toimimaan jälleen presidenttinä, Bush otti puheenjohtajuuden takaisin.

Jos varapresidentti ja kabinetti sanovat, että presidentti ei pysty hoitamaan tehtäviään, presidentti voi silti yrittää ottaa vallan takaisin. Jos varapresidentti ja kabinetti ovat kuitenkin edelleen sitä mieltä, että presidentti ei kykene hoitamaan tehtäviään, he voivat haastaa presidentin paluun. Jos kaksi kolmasosaa edustajainhuoneesta ja senaatista on samaa mieltä, presidentti julistetaan kyvyttömäksi hoitamaan tehtäviään, ja varapresidentti pysyy presidentin virassa.

7 lauseke: Palkka

Presidentti saa palveluksistaan tiettyinä aikoina korvauksen, jota ei saa korottaa eikä pienentää sinä aikana, joksi hänet on valittu, eikä hän saa tänä aikana saada mitään muuta korvausta Yhdysvalloilta tai yhdeltäkään niistä.

Tämä tarkoittaa, että presidentti voi saada palkkaa. Palkkaa ei kuitenkaan voida muuttaa presidentin nelivuotisen toimikauden aikana. Presidentti ei voi myöskään saada mitään muuta palkkaa, ei liittovaltion eikä osavaltioiden hallituksilta.

Kohta 8: Vala tai valaehtoinen vakuutus

Ennen kuin hän astuu virkaansa, hänen on vannottava seuraava vala tai vakuutus: "Vannon juhlallisesti (tai vakuutan), että suoritan uskollisesti Yhdysvaltain presidentin viran ja parhaan kykyni mukaan säilytän, suojelen ja puolustan Yhdysvaltain perustuslakia."

Ennen presidentiksi tuloaan 8 lausekkeessa edellytetään, että uusi presidentti vannoo valan, jossa hän lupaa tehdä parhaansa presidenttinä ja myös suojella ja puolustaa perustuslakia. Tavallisesti Yhdysvaltain korkein tuomari antaa valan ("vannoo valan") uuden presidentin virkaanastujaisissa.

 
Bill Clinton vannoo virkavalan tuomari William Rehnquistiltä (1993).  


Varapresidentti Lyndon Johnson vannoo virkavalansa presidentiksi presidentti John F. Kennedyn murhan jälkeen (1963).  


Valitsijoiden määrä osavaltioittain vuonna 1796  


Todistus siitä, että Louisianan valitsijat äänestivät Rutherford B. Hayesin ja William A. Wheelerin puolesta (1876).  

2 jakso: Presidentin toimivalta

Jaksossa 2 käsitellään valtuuksia, jotka toinen artikla antaa presidentille.

1 lauseke: Sotilasjohto; kabinettisihteerien lausunnot; armahdukset

Presidentti on Yhdysvaltain armeijan ja laivaston sekä eri osavaltioiden asevoimien ylipäällikkö, kun ne kutsutaan Yhdysvaltain varsinaiseen palvelukseen; hän voi pyytää kirjallisesti kunkin toimeenpanevan ministeriön päävirkailijan lausuntoa mistä tahansa asiasta, joka liittyy heidän virkavelvollisuuksiinsa, ja hänellä on valtuudet myöntää vapautuksia ja armahduksia Yhdysvaltoja vastaan tehdyistä rikoksista, lukuun ottamatta syytteeseenpanoa koskevia tapauksia.

Perustuslaki antaa presidentille eniten valtaa aloilla, jotka liittyvät kansalliseen turvallisuuteen ja maan suojeluun.

Presidentti on armeijan ylipäällikkö. Perustuslain ensimmäisen pykälän mukaan kuitenkin vain kongressi voi julistaa sodan, mikä on osa perustuslain keskinäistä valvontajärjestelmää. Silti presidentti voi ryhtyä toimiin, kuten lähettää sotilaita tiettyihin paikkoihin, ilman kongressin hyväksyntää tai sodanjulistusta.

Presidentti voi pyytää minkä tahansa toimeenpanevan ministeriön "päävirkamiestä" antamaan hänelle kirjallisen neuvon. Perustuslaki ei itse asiassa edellytä muodollista kabinettia. Amerikan ensimmäinen presidentti George Washington kuitenkin organisoi päävirastonsa kabinetiksi, ja jokainen presidentti on tehnyt samoin sen jälkeen.

Presidentti voi armahtaa tai armahtaa rikoksesta tuomittuja henkilöitä (paitsi jos henkilö on asetettu syytteeseen). Armahdus peruuttaa tai muuttaa rangaistuksen - esimerkiksi kuolemantuomion muuttaminen elinkautiseksi vankeusrangaistukseksi.

Lauseke 2: Neuvonta- ja suostumuslauseke

Hänellä on valta senaatin neuvon ja suostumuksen perusteella tehdä sopimuksia, jos kaksi kolmasosaa läsnä olevista senaattoreista on samaa mieltä; ja hän nimittää ja senaatin neuvon ja suostumuksen perusteella nimittää suurlähettiläät, muut julkiset ministerit ja konsulit, ylimmän tuomioistuimen tuomarit ja kaikki muut Yhdysvaltojen virkamiehet, joiden nimittämisestä ei ole tässä toisin säädetty ja jotka on vahvistettava lailla: mutta kongressi voi lailla antaa alempien virkamiesten nimittämisen yksin presidentin, tuomioistuinten tai ministeriöiden päälliköiden tehtäväksi.

Tätä 2 jakson osaa kutsutaan neuvonta- ja suostumuslausekkeeksi. Se antaa presidentille valtuudet, mutta hänen on käytettävä niitä senaatin "neuvojen ja suostumuksen" (suostumuksen) perusteella. Tämä on toinen esimerkki perustuslain keskinäisestä valvonnasta ja tasapainosta.

Sopimukset

Perustuslaki antaa presidentille valtuudet tehdä sopimuksia muiden maiden kanssa. Kahden kolmasosan senaattoreista on kuitenkin hyväksyttävä sopimus, jotta se voi tulla voimaan. Jos kaksi kolmasosaa senaatista ei hyväksy sopimusta, sitä ei hyväksytä, eikä presidentti voi tehdä asialle mitään.

Perustuslaissa ei sanota, miten Yhdysvallat voi päättää sopimuksen. Perustuslain säätämisen jälkeen hallitus on tehnyt tämän muutamalla tavalla. Vuonna 1798, kun hallitus ensimmäisen kerran halusi lopettaa sopimuksen (vuoden 1778 liittosopimus Ranskan kanssa), kongressi hyväksyi lain sopimuksen lopettamisesta. Muina aikoina, 1800-luvulla, muutamat presidentit lopettivat sopimuksia kongressin pyynnöstä. Ensimmäisen kerran presidentti lopetti sopimuksen ilman kongressin hyväksyntää 1970-luvulla, kun presidentti Jimmy Carter lopetti sopimuksen Kiinan tasavallan kanssa. Kongressin jäsenet pyysivät Goldwater v. Carter -nimisessä oikeudenkäynnissä korkeinta oikeutta selvittämään, voiko presidentti päättää sopimuksen omasta aloitteestaan. Korkein oikeus ei päässyt yksimielisyyteen päätöksestä, ja asia hylättiin (lopetettiin ilman päätöstä).

Nimitykset

Presidentti voi myös valita tuomareita, suurlähettiläitä, konsuleita (diplomaatteja), ministereitä ja muita virkamiehiä, mutta hän tarvitsee myös tässä tapauksessa senaatin neuvoja ja suostumusta.

Kongressi voi halutessaan antaa presidentin, toimeenpanevien ministeriöiden päälliköiden tai tuomioistuinten nimittää vähemmän tärkeät virkamiehet itse ilman kongressin hyväksyntää.

Kun senaatti on antanut presidentille neuvoja ja suostumuksen (hyväksynyt presidentin valitseman henkilön tehtävään) ja tämä henkilö on saanut tehtävän, senaatti ei voi enää palata ja muuttaa mieltään. Se ei voi perua neuvojaan ja suostumustaan, kun henkilö on saanut työn.

Sen jälkeen, kun senaatti on antanut neuvoja ja suostumuksensa, presidentti voi kuitenkin muuttaa mieltään ja päättää olla antamatta tehtävää nimittämälleen henkilölle.

Ei ole selvää, voiko presidentti erottaa henkilön, joka on palkattu senaatin neuvojen ja suostumuksen perusteella. Kongressi on rajoittanut tätä valtaa monta kertaa. Esimerkiksi jälleenrakennuskaudella presidentti Andrew Johnson halusi erottaa ihmisiä, jotka kongressi oli hyväksynyt. Kongressi antoi lain, jonka mukaan hän ei voinut tehdä niin, mutta Jackson jätti lain huomiotta. Myöhemmin kongressi asetti hänet syytteeseen, mutta senaatti ei tuominnut häntä.

Korkeimman oikeuden tapauksessa Bowsher v. Synar (1986) päätettiin, että kongressi voi erottaa hyväksymänsä henkilön. Kongressi voi tehdä tämän kumoamalla lain, joka antoi presidentille luvan nimittää kyseinen henkilö.

Lauseke 3: Istuntojakson aikana tapahtuvat nimitykset

Presidentillä on valta täyttää kaikki senaatin tauon aikana mahdollisesti vapautuvat paikat myöntämällä toimeksiantoja, jotka päättyvät seuraavan istunnon lopussa.

Pykälä 3 koskee senaatin taukoja (aikoja, jolloin senaatti ei kokoonnu). Aikaisemmin ei ollut saatavilla nopeita kuljetusmahdollisuuksia, ja kongressin jäseniltä saattoi kestää kauan päästä Washingtoniin. Tämän vuoksi kongressi kokoontui yleensä vain suunnitelluilla "istuntojaksoilla", jotta kaikilla olisi aikaa päästä paikalle. Suunniteltujen istuntojen päätyttyä senaatti siirtyi tauolle, ja kaikki senaattorit lähtivät kotiin.

Senaatin taukojen aikana presidentti voi nimittää virkamiehet puuttuvien senaattoreiden sijaisiksi. Nämä virkamiehet ovat kuitenkin väliaikaisia, ja heidän oikeutensa toimia senaattoreina päättyy, kun senaatti päättää seuraavan istuntojaksonsa.

 
Alkuperäinen liittosopimus Ranskan kanssa. Kun Yhdysvallat halusi lopettaa tämän sopimuksen vuonna 1798, he tajusivat, että perustuslaissa ei koskaan sanottu, miten sopimus lopetetaan...  


Presidentti Franklin Roosevelt ylipäällikkönä ja sotilasjohtajat toisen maailmansodan aikana.   (Vasemmalta oikealle: Kenraali Douglas MacArthur, Roosevelt, amiraali William D. Leahy ja amiraali Chester W. Nimitz).  

3 jakso: Puheenjohtajan tehtävät

Hän antaa aika ajoin kongressille tietoja unionin tilasta ja suosittelee kongressin harkittavaksi toimenpiteitä, jotka hän katsoo tarpeellisiksi ja tarkoituksenmukaisiksi; hän voi poikkeuksellisissa tapauksissa kutsua koolle molemmat kamarit tai jommankumman niistä, ja jos niiden välillä on erimielisyyttä lykkäysajasta, hän voi lykätä niitä sopivaksi katsomaansa ajankohtaan; hän ottaa vastaan suurlähettiläät ja muut julkiset ministerit; hän huolehtii siitä, että lait pannaan uskollisesti täytäntöön, ja hän antaa toimeksiannon kaikille Yhdysvaltojen virkamiehille.

1 lauseke: Unionin tila

Jakson 3 lauseketta 1 kutsutaan unionin tilaa koskevaksi lausekkeeksi. Sen mukaan presidentin on "aika ajoin" annettava kongressille tietoja "unionin tilasta". ("Unionin tila" tarkoittaa periaatteessa "Yhdysvaltojen tilannetta").

Alun perin presidentit pitivät joka vuosi henkilökohtaisesti puheita kongressille. Thomas Jeffersonin mielestä tämä muistutti liikaa kuningasta, joka puhuu valtaistuimelta. Sen sijaan hän lähetti kongressille kirjallisia viestejä, jotka virkamiehet (avustajat) lukivat. Muut presidentit tekivät samoin yli 100 vuoden ajan, kunnes presidentti Woodrow Wilson palasi puhumaan kongressin edessä. Kaikki presidentit Wilsonin jälkeen ovat tehneet niin tähän päivään asti^[päivitys].

Unionin tilannekatsauksen tarkoituksena on varmistaa, että presidentti jakaa tietoja kongressille ja koko maalle. Nämä tiedot auttavat kongressia päättämään, tapahtuuko jotakin sellaista, jota varten sen on annettava lakeja. Sen avulla maan kansalaiset saavat myös tietää, mitä heidän hallituksessaan tapahtuu.

Lauseke 2: Suositusten antaminen kongressille

Presidentillä on valtuudet ehdottaa kongressille kaikkea, mitä hän pitää "tarpeellisena ja tarkoituksenmukaisena". Tätä kutsutaan suosituslausekkeeksi.

Suosituslauseke on toinen osa perustuslain valvontaa ja tasapainoa. Presidentti ei voi tehdä mitä tahansa, mitä hän katsoo tarpeelliseksi, vaan hänen on saatava kongressin hyväksyntä. Jos presidentti antaa suosituksia kongressille, kongressi voi hyväksyä ne. Jos presidentti ei kuitenkaan anna kongressille ehdotuksia, kongressilla ei ole valtuuksia pakottaa häntä siihen.

Lisäksi presidentti osoittaa jo pelkästään kysymällä kongressilta, että hän kunnioittaa heitä tasavertaisina eikä ole heitä voimakkaampi tai tärkeämpi, kuten kuningas olisi. Eräs tutkija selittää: "Suosituslauseke valtuuttaa presidentin edustamaan kansaa kongressissa suosittelemalla toimenpiteitä hallituksen uudistamiseksi, yleisen hyvinvoinnin edistämiseksi tai epäkohtien korjaamiseksi [ongelmien korjaamiseksi]."^p. 43

Lauseke 3: Kongressin kutsuminen ylimääräiseen istuntoon; kongressin keskeyttäminen.

Lausekkeessa 3 annetaan presidentille oikeus kutsua koolle yksi tai molemmat kongressin kamarit "poikkeuksellisissa tilanteissa". Tämän lausekkeen tarkoituksena on antaa hallitukselle mahdollisuus toimia nopeasti, jos kongressi ei ole kokoontunut, ja jos syntyy suuri hätätilanne. Jos kongressin kaksi kamaria ei pääse sopimukseen päivämäärästä, jolloin ylimääräinen istunto keskeytetään, presidentti voi keskeyttää molemmat kamarit milloin hän katsoo sen aiheelliseksi.

Presidentit ovat kutsuneet ylimääräisiä istuntoja koolle 27 kertaa historian aikana käsittelemään kriisejä, kuten sotia tai talouden hätätilanteita. Edellisen kerran näin tapahtui vuonna 1948, jolloin presidentti Harry S. Truman kutsui koolle ylimääräisen istunnon saadakseen kansalaisoikeuksia, sosiaaliturvaa ja terveydenhuoltoa koskevat lait läpi.

Kun lentomatkustaminen yleistyi 1950-luvulla, kongressi alkoi kokoontua ympäri vuoden. Sen jälkeen yhdenkään presidentin ei ole tarvinnut kutsua koolle ylimääräistä istuntoa.

4 lauseke: Ulkomaisten edustajien vastaanottaminen

Presidentti vastaanottaa (tervehtii ja isännöi) kaikki ulkomaiset suurlähettiläät. Tätä perustuslain lauseketta kutsutaan vastaanottolausekkeeksi.

5 lauseke: Huolehtiminen lain uskollisesta täytäntöönpanosta.

Presidentin on "huolehdittava siitä, että lait pannaan uskollisesti täytäntöön [käytetään ja noudatetaan]". Tätä perustuslain lauseketta kutsutaan joskus huolenpitolausekkeeksi, uskollisesti täytäntöönpantua lausekkeeksi tai uskollisesti täytäntöönpantua lausekkeeksi.

Tämä lauseke antaa presidentille valtuudet, rajoitukset ja velvollisuuden samaan aikaan:^{pp. 3-4}

• Se antaa hänelle valtuudet panna lait täytäntöön laillisella ja perustuslain mukaisella tavalla.
• Se antaa hänelle rajan, jonka puitteissa hän ei voi jättää lakeja huomiotta. Hän ei voi kieltäytyä panemasta täytäntöön lakia tai noudattamasta perustuslain osaa...
• Se antaa hänelle velvollisuuden panna lait täytäntöön (vaikka hän olisi eri mieltä niistä). Se antaa hänelle myös velvollisuuden varmistaa, että myös muu hallitus (osavaltioiden hallitukset mukaan lukien) noudattaa lakeja.

Korkeimman oikeuden oikeustapauksissa on keskitytty Take Care -lausekkeen presidentille asettamiin velvollisuuksiin ja rajoituksiin. Esimerkiksi:

• Presidentin on varmistettava, että kaikki toimeenpanovallan jäsenet noudattavat kongressin antamia lakeja.
• Presidentti ei voi lakata panemasta täytäntöön, muuttamasta tai sivuuttamasta lakeja, joista hän ei pidä. Tämä on perustuslain vastaista, koska se antaa hänelle periaatteessa vallan lainsäätäjänä, ja perustuslaki antaa tämän vallan vain kongressille.
• Kun kongressi hyväksyy lain, jolla hyväksytään rahaa johonkin ohjelmaan, presidentti tai toimeenpanovallan käyttäjät eivät voi kieltäytyä käyttämästä rahaa kyseiseen ohjelmaan. He eivät voi käyttää rahaa mihinkään muuhun, koska se olisi vastoin kongressin antamaa lakia.

Kohta 6: Virkamiesten palkkiot

Presidentti antaa toimeksiannon "kaikille Yhdysvaltojen virkamiehille". (Tämä tarkoittaa, että hän antaa näille virkamiehille valtuudet tehdä työtään.) Näihin virkamiehiin kuuluvat sekä sotilas- että ulkomaanedustajat (henkilöt, jotka työskentelevät Yhdysvaltain hallituksen palveluksessa muissa maissa, kuten suurlähettiläät). Perustuslain ensimmäisen artiklan 8. pykälä antaa kuitenkin kullekin osavaltiolle vallan nimittää upseerit omiin miliiseihinsä.

 

4 jakso: Valtakunnanoikeus

Presidentti, varapresidentti ja kaikki Yhdysvaltojen siviilivirkamiehet on erotettava virasta, jos heidät on asetettu syytteeseen ja tuomittu maanpetoksesta, lahjonnasta tai muista korkeista rikoksista ja rikkomuksista.

Perustuslaki sallii myös joidenkin valtion virkamiesten erottamisen (potkut). Presidentti, varapresidentti, kabinettisihteerit ja muut toimeenpanevat virkamiehet sekä tuomarit voidaan asettaa syytteeseen edustajainhuoneessa, minkä jälkeen heitä vastaan voidaan nostaa syyte senaatissa.

Jokainen, joka tuomitaan syytteeseen, erotetaan välittömästi. Senaatti voi myös estää henkilöä hoitamasta liittovaltion virkaa tulevaisuudessa. Nämä ovat ainoat rangaistukset, joita syytteeseenpanomenettelyssä voidaan antaa. Henkilöä voidaan kuitenkin edelleen syyttää siviili- ja rikossyytteistä tuomioistuimessa, ja häntä voidaan rangaista, jos hänet todetaan syylliseksi.

Syytteen nostaminen on valta, joka on vain kongressilla. Asiassa Nixon v. Yhdysvallat (1993) korkein oikeus päätti, että edes se ei voi tarkistaa tai muuttaa senaatin päätöstä syytteeseenpanoa koskevassa oikeudenkäynnissä. Impeachment-valtuudet antavat kongressille keinon varmistaa, etteivät toimeenpanovallan virkamiehet tai tuomarit turmele itseään.

"Suuret rikokset ja rikkomukset"

Perustuslaissa sanotaan selvästi, että virkamiehet voidaan asettaa syytteeseen maanpetoksesta tai lahjonnasta. Siinä ei kuitenkaan sanota tarkasti, mitä "korkeat rikokset ja rikkomukset" sisältävät tai eivät sisällä. "Korkeat rikokset" on vanhasta brittiläisestä lainsäädännöstä peräisin oleva ilmaisu, joka tarkoittaa poliittisesti vaikutusvaltaisten henkilöiden tekemiä rikoksia. Britannian historiassa "korkeat rikokset ja rikkomukset" saattoivat kuitenkin sisältää monia eri asioita (jopa laivan menettämisen, koska sitä ei ollut sidottu). Perustuslain kirjoittamisen jälkeen Alexander Hamilton selitti The Federalist Papers -kirjassaan, millaisia syitä syytteeseen asettamiselle perustajat olivat ajatelleet: "rikokset, jotka [johtuvat] jonkin julkisen luottamuksen väärinkäytöstä tai rikkomisesta. [Ne aiheuttavat] vammoja, jotka tehdään välittömästi itse yhteiskunnalle"."

Kongressi on selventänyt "korkeiden rikosten ja rikkomusten" merkitystä sillä, keitä se on valinnut syytteeseen ja miksi. Perustuslain ratifioinnin jälkeen edustajainhuone on asettanut syytteeseen 18 ihmistä - enimmäkseen tuomareita, mutta myös kaksi presidenttiä. Kolmea lukuun ottamatta kaikki näistä 18 henkilöstä on asetettu syytteeseen muista rikoksista kuin maanpetoksesta tai lahjonnasta. Esimerkkinä mainittakoon:

• Presidentti Andrew Johnson asetettiin syytteeseen vuonna 1868 liittovaltion lain rikkomisesta (senaatti vapautti hänet syytteistä).
• Presidentti Bill Clinton asetettiin syytteeseen vuonna 1998 väärästä valasta ja oikeuden estämisestä (hänet vapautettiin).
• Tuomarit asetettiin syytteeseen lähinnä seuraavista syistä:
• Epäoikeudenmukaisuus, puolueettomuus ja lakien vastaiset päätökset.
• Vallan väärinkäyttö
• Korruptoituneena oleminen
• Veronkierto ja valehtelu siitä, kuinka paljon rahaa heillä oli.

 
Alexander Hamiltonin mukaan syytteen nostaminen on "julkisen luottamuksen väärinkäyttöä tai rikkomista".  


Kuva presidentti Andrew Johnsonin syytteeseenpano-oikeudenkäynnistä vuonna 1868, puheenjohtajana ylituomari Salmon P. Chase.