Viikinkiaika – Skandinavian historia, viikingit ja löytöretket (800–1100)
Tutustu Viikinkiaikaan (800–1100): Skandinavian viikingit, merireitit, tutkimusmatkat ja löytöretket Islantiin, Grönlantiin ja Vinlandiin.
Viikinkiaika alkoi noin 800-luvun alussa ja jatkui suurin piirtein 1100-luvulle. Se oli merkittävä ajanjakso Pohjois-Euroopan ja Skandinavian historiassa. Skandinaaviset viikingit, joita toisinaan kutsutaan myös norjalaisiksi, purjehtivat ja matkustivat pitkin Euroopan jokia ja meriä kauppaa käydäkseen, maita vallatakseen ja yhteyksiä solmiakseen. Viikingit perustivat siirtokuntia ja kävivät kauppaa sekä lännessä että idässä: he saavuttivat muun muassa Islantiin, Grönlantiin, Newfoundlandiin ja ulottuivat myös Anatoliaan. Joidenkin viikinkien uskotaan asettuneen asumaan L'Anse aux Meadowsiin, joka on arkeologinen löytöpaikka Kanadan Newfoundlandin saaren pohjoisimmassa kärjessä, paikkaan, jota he kutsuivat Vinlandiksi.
Ajallinen ja maantieteellinen laajuus
Viikinkiaika sijoittuu pääosin 800–1100-lukujen väliselle ajalle. Vaikka ajanjakson alkamisvuodeksi merkitään usein ensimmäinen dokumentoitu ryöstöretki Lindisfarnen luostariin vuonna 793, viikingit olivat aktiivisia eri alueilla eri aikaan. Heidän vaikutuksensa ulottui Pohjois-Atlantin saaristosta Keski- ja Itä-Eurooppaan sekä Välimerelle asti.
Yhteiskunta ja elämäntapa
Viikinkiyhteiskunta oli monimuotoinen. Useimmat viikingit olivat maanviljelijöitä, kalastajia ja kauppiaita, mutta yhteiskuntaan kuului myös sotureita, merimiehiä sekä vaikutusvaltaisia päälliköitä ja erakkoja. Perhe- ja sukulaisuussuhteet, maalliset siteet ja uskonnolliset rituaalit muovasivat arkea. Oikeuskäytännöt perustuivat paikallisiin tingejärjestelmiin, joissa riidat käsiteltiin avoimissa kokouksissa.
Laivat ja merenkulku
Viikinkien menestys perustui pitkälti heidän kehittyneisiin laivoihinsa. Pitkät, matalahkovaakaraiset pitkälaivat (longship) olivat ketteriä, nopeita ja soveltuivat niin merelle kuin jokimatkoille. Niillä pystyi laskeutumaan suoraan rannoille, mikä teki yllätyshyökkäykset mahdollisiksi. Viikingit olivat taitavia navigoijia: he seurasivat tähtiä, merenvirtauksia ja lintujen liikkeitä, ja osasivat lukea merimerkkien muuttuvia olosuhteita.
Löytöretket, kauppa ja siirtokunnat
Viikingit etnäsivät sekä sotien että kaupan kautta. He perustivat kauppapaikkoja ja siirtokuntia, kuten Dublinin, Jórvíkin (nykyinen York) ja useita itäisiä kauppakeskuksia. Tärkeimmät reitit kulkivat Skandinavian kautta kohti Britanniaa, Irlantia, Itämeren rannikoita ja Venäjän jokia pitkin aina Mustallemerelle ja Konstantinopoliin (Bysantti) asti.
- Lännessä viikingit saavuttivat ja asuttivat Islannin ja Grönlannin, ja ylittivät Pohjois-Atlantin aina Newfoundlandiin asti.
- Idässä he kulkivat jokireittejä pitkin ja toimivat kaupankävijöinä ja palkkasotureina; monet palvelivat myös Bysantin sotaväessä ja kauppasuhteissa Anatoliaan ja Mustanmeren alueelle.
Uskonto, taide ja kirjallinen perintö
Ennen kristinuskon leviämistä viikinkien uskonto koostui pohjoismaisesta mytologiasta: jumalia kuten Odin, Thor ja Frey olivat keskeisiä, ja rituaalit sisältivät uhreja, runoutta ja tarinankerrontaa. Kristinusko alkoi levitä Skandinaviaan vähitellen 900–1100-luvuilla, ja sen vaikutus näkyi sekä lainsäädännössä että hautaustavoissa. Viikinkiajan taiteessa näkyvät monimutkaiset solmukuvioinnit, puu- ja metallityöt sekä runsaasti aiheita merellisestä elämästä ja mytologiasta. Myös saagoihin ja eeppeihin tallentuneet kertomukset antavat arvokasta tietoa viikinkien maailmasta.
Perintö ja arkeologinen tutkimus
Viikinkiajan perintö on laaja: se näkyy kielellisissä vaikutteissa, paikannimissä, arkeologisissa löydöissä ja historiankirjoituksessa. Arkeologiset kaivaukset, kuten L'Anse aux Meadows, laivanrauniot ja hautalöydöt valaisevat viikinkiyhteisöjen arkielämää ja kauppaverkostoja. Monet löydöt ovat arkeologisia aarteita, jotka auttavat ymmärtämään ajanjakson taloutta, teknologiaa ja kulttuuria.
Miksi viikingeistä kiinnostutaan yhä?
Viikingit kiinnostavat edelleen niiden monipuolisen toimintakentän – valloitukset, kauppa, merenkulku, mytologia ja siirtokunnat – vuoksi. Uudet arkeologiset löydöt, tieteelliset tutkimukset ja kulttuurinen näkyvyys populaarikulttuurissa pitävät viikinkiajan ajankohtaisena aiheena niin tutkijoille kuin yleisöllekin.
Viikinkiretkien pitkät matkat läpi suurimman osan Eurooppaa, Välimeren, Pohjois-Afrikan, Vähän-Aasian, arktisen alueen ja Pohjois-Amerikan.
Start
Englannissa viikinkiaika alkoi dramaattisesti 8. kesäkuuta 793, kun pohjoismaalaiset tuhosivat Lindisfarnen luostarin. Munkkeja tapettiin luostarissa, heitettiin mereen hukkumaan tai vietiin orjiksi yhdessä kirkon omaisuuden kanssa. Viikinkien tekemä tuho Northumbrian Pyhällä saarella järkytti ja sai Euroopan kuninkaalliset hovit hälyttämään. "Koskaan ennen ei ole nähty tällaista julmuutta", julisti northumbialainen oppinut Alcuin Yorkista. Lindisfarneen kohdistunut hyökkäys varjosti viikinkien käsitystä seuraavien 1100 vuoden ajan enemmän kuin mikään muu yksittäinen tapahtuma. 1890-luvulla Skandinavian ulkopuoliset tutkijat alkoivat miettiä uudelleen viikinkien saavutuksia, taiteellisuutta, teknisiä taitoja ja merenkulkutaitoa.
Victorian valtakauteen asti viikingit kuvattiin Britanniassa väkivaltaisina ja verenhimoisina. Keskiaikaisesta Englannista peräisin olevat tarinat olivat aina kuvanneet heidät "susina lampaiden joukossa". Yleinen mielipide muuttui 1800-luvulla. Ensimmäiset haasteet Britanniassa vallinneille monille viikinkivastaisille mielikuville syntyivät 1600-luvulla. Joitakin viikinkiaikaa käsitteleviä tieteellisiä teoksia tuli lukijoiden saataville Britanniassa. Arkeologit alkoivat kaivaa esiin Britannian viikinkiajan menneisyyttä. Kielitieteilijät alkoivat selvittää maaseudun idiomeille ja sananlaskuille viikinkiaikaista alkuperää. Vanhan norjan kielen uudet sanakirjat mahdollistivat sen, että viktoriaanit saattoivat tutkia joitakin islantilaisia saagoja.
Islantilaisia saagoja käytettiin vielä 1700-luvun jälkipuoliskolla tärkeinä historiallisina lähteinä, mutta viikinkiaikaa pidettiin barbaarisena ja sivistymättömänä ajanjaksona Pohjoismaiden historiassa. Viime aikoihin asti se, mitä viikinkiajan historiasta tiedettiin, perustui Islannin saagoihin, Saxo Grammaticuksen kirjoittamaan tanskalaisten historiaan, venäläiseen alkukronikkaan ja irlantilaisten sotaan muukalaisten kanssa. Vain harvat tutkijat hyväksyvät näitä tekstejä yhä luotettavina lähteinä; nykyään historioitsijat luottavat enemmän arkeologiaan ja numismaatikkaan, jotka ovat auttaneet ihmisiä ymmärtämään aikakautta.
Tausta
Pohjalaiset olivat tutkimusmatkailijoita, siirtomaaherroja ja kauppiaita sekä ryöstäjiä. Norjalaiset viikingit tutkivat Pohjois-Atlantin ja asuttivat Islannin, Färsaaret, Shetlannin ja Orkneysaaret, Skotlannin Caithnessin, Grönlannin ja (lyhytaikaisesti) Pohjois-Amerikan. Tanskan viikingit ryöstivät satamia ja rannikkokaupunkeja Euroopan ja Britannian rannikoilla. Ruotsista tulleet viikingit tunkeutuivat itään alueille, jotka ovat nykyisin osa Venäjää ja Ukrainaa, ja loivat kauppayhteyksiä Lähi-itään ja sen ulkopuolelle.
Jyllannissa oli 9. vuosisadalla perustettu vahva keskushallinto, ja tanskalaiset etsivät maata, kauppaa ja ryöstösaaliita oman alueensa ulkopuolelta. Tanskasta ja Ruotsista kotoisin olevat germaaniset kansat olivat asuttaneet Norjaa vuosisatojen ajan ja perustaneet maanviljelys- ja kalastusyhteisöjä sen rannikoille ja järville. Vuoret ja vuonot muodostivat vahvat luonnolliset rajat. Yhteisöt pysyivät toisistaan riippumattomina, toisin kuin Tanskassa, joka on alankoalue. Vuoteen 800 mennessä Norjassa oli 30 pientä kuningaskuntaa. Meri oli helpoin tapa kommunikoida näiden Norjan kuningaskuntien ja ulkomaailman välillä. Kahdeksannella vuosisadalla skandinaavit alkoivat rakentaa sotalaivoja ja lähettää niitä sotaretkille. Viikinkien pitkälaivat kykenivät kulkemaan avomerellä, mutta niiden syväys oli hyvin matala, joten ne pystyivät purjehtimaan matalammissa lahdissa ja kauempana joissa kuin muut aikansa alukset. Tämä johti termiin viikinki, joka tuli vanhan norjan kielen sanasta vīk (joka tarkoittaa merenlahtea tai lahtea). Ryöstöretkille lähtevän henkilön sanottiin olevan "viikinki".
Ei tiedetä, mikä käynnisti viikinkien laajentumisen ja valloitukset. Tämä aikakausi ajoittui samaan aikaan kuin keskiaikainen lämpökausi (800-1300) ja päättyi pienen jääkauden alkuun (noin 1250-1850). Pakettijään puuttuminen heidän aikanaan on saattanut antaa norjalaisille mahdollisuuden lähteä "a-vikingiksi" tai "ryöstöretkelle". Uskotaan, että pakanalliset norjalaiset kärsivät kristittyjen kauppiaiden epätasa-arvoisista kauppakäytännöistä, sillä he saivat etusijan kristillisen kauppaverkoston kautta. Norjalaisten pakanoiden kanssa salaa kauppaa käyvien kauppiaiden keskuudessa oli käytössä kaksitasoinen hinnoittelujärjestelmä. Viikinkien ryöstöretkiä tehtiin sekä erikseen että yhdessä säännöllisten kaupparetkien kanssa.
Historioitsijat arvelevat myös, että Skandinavian väestö oli liian suuri niemimaalle, eikä sato riittänyt ruokkimaan kaikkia. Tämä johti siihen, että yhä kasvavan viikinkiväestön ruokkimiseksi alettiin etsiä lisää maata. Sisäiset konfliktit, erityisesti ensimmäisiä hyökkäyksiä seuranneen valloitus- ja asuttamisvaiheen aikana, aiheuttivat vallan asteittaisen keskittämisen harvempiin käsiin. Tämä merkitsi sitä, että alemmat luokat, jotka eivät halunneet joutua ahneiden kuninkaiden sorron alaisiksi, lähtivät etsimään omia maitaan. Islantiin asettautuneet perustivat Euroopan ensimmäisen modernin tasavallan, johon kuului vuosittain kokoontuva vaaleilla valittujen virkamiesten kokous, Althing.
Viikinkien pitkälaiva
Yleiskatsaus
Varhaisin viikinkiryöstöajankohta on vuodelta 787 jKr., jolloin anglosaksisen kronikan mukaan joukko norjalaisia miehiä purjehti Dorsetissa sijaitsevaan Portlandiin. Siellä kuninkaallinen virkamies luuli heitä erehdyksessä kauppiaiksi. He tappoivat hänet, kun hän yritti johdattaa heidät kuninkaan kartanoon maksamaan kauppaveroa heidän tavaroistaan. Viikinkiajan alkamisajankohdaksi Brittein saarilla ilmoitetaan kuitenkin usein vuosi 793. Anglosaksisessa kronikassa kirjattiin, että pohjoisen miehet tekivät ryöstöretken Lindisfarnen tärkeään saariluostariin:
"AD. 793. Tänä vuonna Northumbrialaisten maan ylle tuli kauheita ennakkovaroituksia, jotka kauhistuttivat kansaa mitä surullisimmin: ne olivat valtavia valokaaria, jotka syöksyivät ilmassa, pyörremyrskyjä ja tulisia lohikäärmeitä, jotka lensivät taivaanrannan poikki. Näitä hirvittäviä merkkejä seurasi pian suuri nälänhätä, ja pian sen jälkeen, saman vuoden tammikuun kuudentena päivänä ennen tammikuun idespäivää, pakanoiden ahdistavat hyökkäykset tekivät valitettavaa tuhoa Pyhän saaren (Lindisfarne) Jumalan kirkossa raiskausten ja teurastusten kautta." -Anglo Saxon Chronicle
Vuonna 794 Ulsterin annaalien mukaan Lindisfarnen emämajaan Ionaan tehtiin vakava hyökkäys, jota seurasivat vuonna 795 hyökkäykset Irlannin pohjoisrannikolle. Sieltä käsin norjalaiset hyökkäsivät jälleen Joonaan vuonna 802, mikä aiheutti suurta teurastusta Céli Dé Brethrenin keskuudessa ja poltti luostarin maan tasalle.
Viikinkiajan loppua on perinteisesti merkitty Englannissa kolmella merkittävällä tapahtumalla: Haraldr Harðráðin epäonnistuneella hyökkäyksellä, jonka saksikuningas Harold Godwinson kukisti vuonna 1066 Stamford Bridgen taistelussa; Irlannissa Strongbow'n ja hänen hibernonormannijoukkojensa valloituksella Dublinissa vuonna 1171; ja Skotlannissa kuningas Hákon Hákonarsonin tappiolla Largsin taistelussa vuonna 1263. Harold Godwinsonin kukisti kuukauden sisällä Normandian herttua William, joka oli toinen viikinkien jälkeläinen. Normannit (norjalaiset) olivat saaneet Normandian vuonna 911. Skotlanti sai nykyisen muotonsa, kun se sai alueita takaisin norjalaisilta 1300- ja 1400-luvuilla.
Useimmat skandinaaviset historioitsijat ja arkeologit antavat toisenlaisen määritelmän. Sen sijaan viikinkiajan sanotaan päättyneen siihen, kun kuninkaallinen valta vakiintui Skandinavian maissa ja kristinusko omaksuttiin vallitsevaksi uskonnoksi. Ajankohta on yleensä asetettu jonnekin 1100-luvun alkupuolelle kaikissa kolmessa Skandinavian maassa. Norjassa viikinkiajan loppua merkitsi Stiklestadin taistelu vuonna 1030. Siinä Norja julistettiin kristityksi kansakunnaksi, eikä norjalaisia voitu enää kutsua viikingeiksi.
Kaarle Suuren valtakunta joutui erityisen koville viikinkiryöstäjien takia, sillä viikinkiryöstäjät pystyivät purjehtimaan Seineä pitkin ilman suurempia vaikeuksia. Lähellä Kaarle Suuren valtakauden loppua ja hänen poikiensa ja pojanpoikiensa valtakausien aikana alkoi viikinkiryöstöretkien sarja, joka johti skandinaavien valloitukseen ja asuttamiseen alueella, joka nykyään tunnetaan Normandiana.
Vuonna 911 Ranskan kuningas Kaarle Yksinkertainen teki sopimuksen viikinkien sotapäällikkö Rollon kanssa, joka oli joko norjalaista tai tanskalaista alkuperää oleva päällikkö. Kaarle antoi Rollolle herttuan arvonimen ja myönsi hänelle Normandian. Vastineeksi Rollo vannoi uskollisuutta Kaarlelle, kääntyi kristinuskoon ja vannoi puolustavansa Pohjois-Ranskaa muiden viikinkiryhmien hyökkäyksiä vastaan. Useita sukupolvia myöhemmin näiden viikinkisiirtolaisten normannijälkeläiset identifioivat itsensä ranskalaisiksi ja toivat ranskalaisen kielen ja ranskalaisen kulttuurin muunnoksensa Englantiin vuonna 1066. Normannien valloituksen myötä heistä tuli anglosaksisen Englannin hallitseva aristokratia, mikä johti vanhan englannin kielen muuttumiseen keski-englanniksi.
Uskonto
Viikinkiajan alussa viikingit uskoivat norjalaiseen uskontoon. He uskoivat jumalten ja jumalattarien pantheoniin sekä sotureiden taivaaseen Valhallaan. Alempi yhteiskuntaluokka joutui paikkaan nimeltä "hel", joka muistutti elämää maan päällä. Viikinkien uskomusten mukaan viikinkipäälliköt miellyttivät sotajumaliaan urheudellaan ja heistä tuli "worth-ship" eli päällikkö ansaitsi "merihautajaiset". He suorittivat myös maahautauksia, joihin usein vielä kuului laiva, aarre, aseita, työkaluja, vaatteita ja jopa orjia ja naisia, jotka haudattiin elävältä kuolleen päällikön kanssa hänen matkaansa Valhallaan ja seikkailujaan varten tuonpuoleisessa elämässä. Runoilijat kirjoittivat saagoja näiden päälliköiden urotöistä ja pitivät heidän muistonsa elossa.
Freyr ja hänen sisarensa Freya olivat "hedelmällisyyden" jumalia, mikä tarkoittaa kykyä kasvaa. He varmistivat, että ihmiset saivat paljon lapsia ja että maa tuotti runsaasti satoa. Jotkut maanviljelijät jopa nimesivät peltonsa Freyrin mukaan siinä toivossa, että tämä takaisi hyvän sadon. Viikinkiajan loppupuolella yhä useammat skandinaavit käännytettiin kristinuskoon, usein väkisin. Kristinuskon käyttöönotto ei heti lopettanut viikinkiaikaisia matkoja, mutta se saattoi olla tekijä, joka auttoi viikinkiajan päättymiseen.
Kauppakeskukset
Joitakin tuon ajanjakson tärkeimpiä kauppasatamia olivat sekä nykyiset että muinaiset kaupungit, kuten Jelling (Tanska), Ribe (Tanska), Roskilde (Tanska), Hedeby (Tanska, nykyisin Saksa), Århus (Tanska), Vineta (Pommerinmaa), Truso (Puola), Kaupang (Norja), Birka (Ruotsi), Bordeaux (Ranska), Jorvik (Englanti), Dublin (Irlanti) ja Aldeigjuborg (Venäjä).
linnoitettu viikinkikaupunki Aros (Aarhus Tanska) 950 jKr.
Skandinavian ulkopuoliset asutukset
Britannia
- Jórvík (Yorkshire)
- Danelaw
- Hjaltland
Itä-Eurooppa
- Bjarmland
- Garðaríki
- Serkland
- Miklagard
Atlantic
Kaunokirjallisuudessa ja teatterissa
1800-luvun lopulla (1800-luvulla) Richard Wagner ja muut romantiikan ajan taiteilijat tekivät oopperoita ja muita teoksia muinaisesta germaanisesta kulttuurista. He pitivät viikingeistä, koska he eivät olleet kreikkalaisia tai roomalaisia. He keksivät, että viikingit pukeutuivat turkisvaatteisiin ja kypäriin, joissa oli siivet tai sarvet, ja joivat onttoista eläinsarvista. Joillakin muinaisilla germaaneilla oli kypärä, jossa oli sarvia, mutta oikeilla viikingeillä ei ollut. Wagner ja hänen kumppaninsa pukivat oopperan Ring des Nibelungen näyttelijät tarkoituksella niin, että he näyttivät muinaisilta saksalaisilta ja että yleisö koki nykyajan saksalaisten olevan peräisin keskiaikaisista viikingeistä.
Aiheeseen liittyvät sivut
Etsiä