Pähkinänsärkijä pas de deux on Sokeripuu-keijun ja prinssi Coqueluchen keskeinen tanssi baletissa Pähkinänsärkijä. Baletin ensi-ilta oli 18. joulukuuta 1892 Mariinski-teatterissa Pietarissa Venäjällä. Musiikin sävelsi Tšaikovski, ja varsinaisen koreografian laatimiseen liittyi Mariinski-teatterin balettimestari Marius Petipan suunnitelmia, mutta pas de deux'n koreografiasta vastasi käytännössä Lev Ivanov. Ensimmäisinä Sokeripuun keijua ja prinssiä tulkitsivat näyttämöllä Antonietta Dell'Era ja Pavel Gerdt. Pas on sittemmin tullut erittäin tunnetuksi ja sitä esitetään usein myös baletin ulkopuolisissa gaalaesityksissä ja balettikilpailuissa, jolloin se toimii taito- ja karaktäärinäytteenä.
Pas de deux rakentuu neljästä selkeästä osasta (tai liikkeestä). Rakenteen voi tiivistää seuraavasti:
- Andante maestoso – hidas ja juhlava avaus, jossa molempien tanssijoiden yhteisö- ja esiintulokohtaus luo näytelmän maagisen tunnelman.
- Miestanssijan variaatio – energinen yksilösarja, joka on historiallisesti kuvattu toisinaan nimellä tarantella ja joka korostaa prinssin tekniikkaa ja bravuuria.
- Ballerinan variaatio – Sokeripuun keijun solistinen osuus, usein merkitty nimellä "Sokeripuukeijun tanssi", jossa korostuvat keveys, puhtaat linjat ja pieni, herkullinen musiikillinen hahmo.
- Koda – nopea ja riehakas lopetus, jossa molemmat tanssijat yhdistyvät näyttävään finaaliin.
Petipa vaati avausosan Andante maestoso -osiolle musiikkia, jonka vaikutus olisi "kolossaalinen". Tšaikovskin orkestrointi tässä osassa käyttää muun muassa Tšaikovskin tunnistettavia harmonioita: sellojen laskevia asteikkoja, joiden päälle on kirjoitettu vastakkaisia puhallinsävyjä oboelle ja bassoklarinetille. Kokonaisuudessa kuultava instrumentaatio sisältää myös harppua ja kelloa (celesta), joka on erityisen tärkeä Sokeripuun keijun musiikillisessa hahmossa — celesta värittää keijun kimmellyksen ja on yksi Tšaikovskin kuuluisimmista orkesterikeksinnöistä tässä baletissa. Andante-osion huipentuma rakentuu usein kirkkaaseen fanfaariin, jossa pasuunat ja muu trumpettikirjoitus korostavat juhlallisuutta. Musiikillisia assosiaatioita on myös huomattu muistuttavan Tšaikovskin myöhempiä sinfonisia tunnelmia, ja jotkin teemat on tulkittu viitteiksi hänen isompiin teoksiinsa kuten viidenteen ja kuudenteen sinfoniaan.
Teknisesti Andante-osion esityksessä käytettiin näyttämöllä erikoislaitetta, jonka nimenä on lähdemateriaalissa mainittu reikaksi. Kyse oli pienestä lavasta tai vaunusta, joka liikkui kiskoilla näyttämön alla ja saattoi nousta tai siirtyä näyttämöllä — käytännössä eräänlainen trap-lava, jonka avulla luotiin illuusio Sokeripuun keijun lähes ilmassa leijumisesta. Esityksessä prinssi tarttui keijun huiviin ja veti sitä; kun reika liikkui, syntyi vaikutelma, että keiju oli erityisen keveä tai hävisi ilmassa. Tällaiset näyttämötekniikat olivat ajalle tyypillisiä ja korostivat baletin visuaalista fantasiaa.
Pähkinänsärkijän Sokeripuun pas de deux on säilynyt repertuaarin helmenä: se yhdistää koreografian juhlallisuuden ja solistien teknisen loiston Tšaikovskin värikkääseen orkestrointiin. Nykyesityksissä koreografisia yksityiskohtia on tulkittu monin tavoin eri teattereissa, mutta pas de deux´n neliosainen rakenne, Sokeripuun keijun herkullinen solistiromaani (celestan ja harpun sävyttämä) sekä näyttämölliset efektit säilyttävät alkuperäisen teoksen magian ja viehättävät yleisöä kautta maailman.
