Epänormaali käyttäytyminen – abnormaalipsykologian määritelmä, syyt ja hoito

Yliluonnolliset perinteet

Yliluonnollinen usko on uskoa voimaan, joka on tieteellisen ymmärryksen ulkopuolella. Monet kulttuurit uskovat yliluonnollisiin tapahtumiin. Näihin kulttuureihin kuuluvat uskonnolliset kulttuurit sekä muinaiset kiinalaiset, muinaiset egyptiläiset, heprealaiset ja muinaiset kreikkalaiset. Näissä kulttuureissa on kirjoituksia, joissa sanotaan, että yliluonnollisten tapahtumien muodossa esiintyvä epänormaali käyttäytyminen loi demoneita tai jumalia, jotka ottaisivat ihmisen haltuunsa ja toimisivat näiden ihmisten kautta. Tätä kutsuttiin riivaamiseksi. Roomalaiskatolisessa kirkossa tehtiin manauksia, jotta nämä demonit saatiin poistumaan riivaamiensa henkilöiden ruumiista. Manaukseen kuului rukouksia, ääniä ja taikajuomia. Epänormaalisti käyttäytyville ihmisille sanottiin usein, että he olivat riivattuja.

Joissakin kulttuureissa käytettiin usein trepanointia. Tällöin jonkun päähän tehtiin reikä "pahan hengen" vapauttamiseksi.

Turvapaikat

"Mielisairaalat" olivat rakennuksia, joissa säilytettiin potilaita, joilla oli epänormaalia käyttäytymistä. Niistä tuli suosittuja Euroopassa vuoden 1774 hullujenhuonelain myötä, vaikka niitä oli olemassa jo ennen tätä lakia. Mielisairaaloiden tarkoituksena oli huolehtia ihmisistä, jotka eivät kyenneet huolehtimaan itsestään. Ne olivat kuitenkin tunnettuja siitä, että ne olivat julmia ja väkivaltaisia potilaitaan kohtaan. Rakennukset olivat usein likaisia, eikä niistä huolehdittu kovin hyvin.

1700-luvun loppupuolella William Tuke loi uskonnollisen retriitin potilaille. Tämä oli käänne pois mielisairaaloiden kauhuista. Myös Philippe Pinel alkoi 1700-luvun lopulla kannustaa mielisairaiden parempaan hoitoon.

Nykyään 1700-luvun mielisairaalaa ei ole olemassa. Suurin osa mielisairaaloista suljettiin 1900-luvun lopulla psykoosilääkkeiden keksimisen vuoksi. Nykyään on olemassa psykiatrisia sairaaloita mielisairaita ihmisiä varten. Niihin kuuluu Broadmoor Hospital, jossa asuu joitakin Britannian vaarallisimpia mielisairaita rikollisia.

Turvapaikat Amerikassa

Dorothea Dix taisteli 1800-luvulla mielisairaaloiden potilaiden huonoa kohtelua vastaan. Hän perusti "mielenterveysryhmän" kannustaakseen poliitikkoja muuttamaan mielenterveyspotilaiden kohtelua Yhdysvalloissa. Kun ihmiset tulivat tietoisiksi mielisairaaloissa tapahtuneista epäkohdista, kerättiin rahaa potilaiden ja mielisairaaloiden hoidon parantamiseksi. Dixin uskotaan auttaneen 32 mielisairaalan perustamisessa. Vuoteen 1940 mennessä mielisairaaloissa asui yli 400 000 potilasta.

Useimmat hoidot olivat edelleen julmia potilaille eivätkä olleet tehokkaita. Mielisairaaloista tuli nopeasti ylikansoitettuja. Mary Jane Ward kirjoitti vuonna 1946 kirjan nimeltä "The Snake Pit", joka lisäsi tietoisuutta mielisairaalapotilaiden epäinhimillisestä kohtelusta.

Samana vuonna perustettiin kansallinen mielenterveysinstituutti. Organisaatio tarjosi koulutusta ja tukea mielenterveyspotilaille ja heitä hoitaville työntekijöille. Hill-Burtonin laki hyväksyttiin, jotta mielisairaaloille saatiin rahaa.

Myöhemmin hyväksyttiin vuoden 1963 laki yhteisön terveyspalveluista (Community Health Services Act of 1963). Tällä lailla luotiin avohoitorakennuksia, jotta potilaat voisivat asua kotona sairaaloiden sijasta. Tämän lain nojalla rakennettiin myös kuntoutus- ja yhteisöhoitokeskuksia.

Laitosten purkaminen

1900-luvun lopulla mielisairaalat olivat vähemmän hyväksyttyjä. Potilaiden julmaa kohtelua, ahtautta ja asumistapoja ei pidetty tarpeellisina. Mielisairaaloille annettiin vähemmän rahaa. Niinpä monia suljettiin ympäri maailmaa. Mielisairaaloiden sulkeminen tunnettiin nimellä deinstitutionalisaatio. Siirtymisen mielisairaalasta yhteisöön oli tarkoitus auttaa potilaiden kehitystä ja toipumista. Hyvien tukiohjelmien puute johti siihen, että potilaat tunsivat itsensä hylätyiksi ja heidän oli vaikea sopeutua normaaliin elämään. Tämä johti siihen, että monet jäivät kodittomiksi.

Aiemmin epänormaalia käyttäytymistä voitiin selittää kolmella tavalla. Ne olivat yliluonnolliset, biologiset ja psykologiset selitykset. Länsimainen lääketiede ei enää käytä yliluonnollisia selityksiä. Sen sijaan käytämme biologisia ja psykologisia selityksiä. Biologisissa selityksissä käytetään genetiikkaa ja neurotieteitä epänormaalin käyttäytymisen selittämiseen. Biologinen selitys perustuu siihen, miten aivot toimivat ja miten geenit muuttavat niiden toimintaa. Psykologisissa selityksissä käytetään mielen toimintaa selittämään epänormaalia käyttäytymistä.

Yliluonnolliset selitykset

Varhaisissa kulttuureissa uskottiin, että epänormaali käyttäytyminen johtui demoneista, hengistä ja astrologiasta. Trepanoinnissa ihmisen päähän porattiin reikä. Näin päästettiin henget tai demonit ulos henkilön päästä.

Manausta harjoitti pääasiassa katolinen kirkko. Manauksen uskottiin karkottavan henget pois henkilöstä, jota ne riivasivat.

Nämä käytännöt olivat keskiajalla tavallisia. Tuolloin epänormaalia käyttäytymistä pidettiin pikemminkin uskonnollisena kuin psykologisena ongelmana. Joitakin epänormaaleja käyttäytymismalleja pidettiin noituutena. Noituudesta syytettyjä ihmisiä rangaistiin lähes aina teoista. Monissa tapauksissa rangaistuksena oli murhaaminen.

Biologiset selitykset

Biologinen lähestymistapa epänormaalin käyttäytymisen selittämiseen olettaa, että käyttäytyminen voidaan selittää fyysisillä tekijöillä. Hippokrates eli 5. vuosisadalla, ja monet pitävät häntä modernin lääketieteen isänä. Hän ei hyväksynyt, että pahat henget tai tähtitiede olisivat psyykkisten häiriöiden syitä. Hippokrates uskoi, että häiriöillä oli luonnolliset syyt ja että niihin voitiin löytää sopivat hoitokeinot. Hän keskittyi aivojen "neljään humoriin". Hän uskoi, että neljän humuksen on oltava tasapainossa, jotta mielenterveys olisi terve, ja kun yksi humus oli voimakkaampi, ilmeni erilaisia häiriöitä. Tasapainottaakseen humorismit Hippokrates kehotti potilaita muuttamaan elämäntapojaan.^p. 11 Nyt on olemassa uusia ajatuksia, kun puhutaan psyykkisten häiriöiden biologisista selityksistä. Mutta Hippokrateen keskittyminen psyykkisiin prosesseihin ja kliiniseen käytäntöön oli vallankumouksellinen käsite.

Toinen kreikkalainen lääkäri nimeltä Galenos otti myös tieteellisen lähestymistavan psyykkisten häiriöiden syihin. Hän jakoi ne fyysisiin ja psyykkisiin luokkiin. Galenin syiden joukossa olivat muun muassa päävammat, alkoholin väärinkäyttö ja elämänkokemukset. Galenin käsitteet vaikuttivat 1700-luvulla lääketieteen alaan. Galenos keskittyi mielenterveyshäiriöiden biologisiin syihin. ^p. 13

Psykologiset selitykset

Psykologiset selitykset epänormaalille käyttäytymiselle perustuvat joskus käyttäytymislähestymistapaan, jossa positiivista käyttäytymistä vahvistetaan ja negatiivista ei. Tässä lähestymistavassa keskitytään enemmän henkilön todellisen käyttäytymisen muuttamiseen kuin sen todelliseen syyhyn.

Sigmund Freud oli yksi 1900-luvun suosituimmista psykologisista teoreetikoista. Menetelmä, jota hän käytti potilaiden tutkimiseen ja hoitoon, tunnettiin nimellä psykoanalyysi. Freud, mutta myös Franz Mesmer ja Nancyn koulukunnan lääkärit käyttivät hypnoosimenetelmiä. Freud pyrki kuitenkin saamaan potilaansa tunnustamaan syvimmät, aidoimmat tunteensa, mitä kutsuttiin katarsikseksi. Hän sai potilaansa puhumaan vapaasti itsestään, vapaassa assosiaatiossa. Lisäksi hän suoritti unianalyysiä, jossa potilaat nauhoittivat uniaan ja keskustelivat niistä. Freudin työ johti muihin suuriin psykoanalyytikkoteoreetikoihin, kuten Carl Jungiin, Alfred Adleriin ja Harry Stack Sullivaniin. Wilhelm Wundtin ja William Jamesin katsotaan avanneen ensimmäiset kokeellisen psykologian laboratoriot. Tämä johti moniin tutkimuksiin ja psykologisiin menetelmiin, kuten Ivan Pavlovin ja John B. Skinnerin johtamaan klassiseen ehdollistumiseen, kun taas Edward Thorndike ja B. F. Skinner olivat operantin ehdollistumisen tutkimuksen johtajia. ^p. 18

DSM

Psykiatrien ja psykologien psykologisten häiriöiden diagnosointiin ja hoitoon käyttämä pohjoisamerikkalainen hakuteos on nimeltään Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders (DSM). Sen on laatinut American Psychiatric Association (APA). Uusin versio julkaistiin toukokuussa 2013, ja se tunnetaan nimellä DSM-5. Kliinikot, sairausvakuutusyhtiöt, lääkeyhtiöt ja oikeuslaitos käyttävät DSM:ää apuna mielenterveyshäiriöiden ymmärtämisessä ja tunnistamisessa. DSM:ssä mielenterveyden häiriöt jaetaan ryhmiin ja annetaan kuvaavia merkkejä ja oireita, jotka määrittelevät kunkin häiriön. Lisäksi siinä luetellaan kutakin häiriötä koskevia tilastoja sen yleisyydestä väestössä ja tehokkaimmasta hoitomuodosta.

Ennen kuin ammattihenkilö voi diagnosoida yksilölle tietyn mielenterveyshäiriön, hänen on ensin määritettävä, kärsiikö kyseinen henkilö todella mielenterveyshäiriöstä. DSM:ssä mielenterveyshäiriö määritellään tilaksi, joka:

• On ensisijaisesti psykologinen ja muuttaa käyttäytymistä, persoonallisuutta tai motivaatiota,
• aiheuttaa täysimittaisena stressiä, sosiaalisen toimintakyvyn heikkenemistä tai käyttäytymistä, jonka haluaisi vapaaehtoisesti lopettaa, koska se uhkaa fyysistä terveyttä, ja
• Eroaa muista sairauksista, ja sitä pidetään hoidettavana.

DSM:ää käytettäessä täydellinen psykiatrinen diagnoosi jaetaan viiteen ulottuvuuteen, joita kutsutaan "akseleiksi" ja jotka liittyvät vamman tai häiriön eri ominaisuuksiin:

• Akseli I sisältää kaikki mielenterveyden häiriöiden luokat lukuun ottamatta kehitysvammaisuutta ja persoonallisuushäiriöitä. Tähän akseliin kuuluva häiriö muistuttaa sairautta tai tautia yleislääketieteessä, ja siihen kuuluvat masennus, ahdistuneisuushäiriö, autismikirjon häiriö, kaksisuuntainen mielialahäiriö ja anoreksia.
• Akseli II sisältää kehitysvammaisuuden ja persoonallisuushäiriöt, kuten vainoharhainen persoonallisuushäiriö, epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö ja pakko-oireinen persoonallisuushäiriö. Tämä akseli sisältää suuren määrän häiriöitä, jotka kaikki liittyvät siihen, miten henkilö ajattelee ja toimii suhteessa maailmaan.
• Toimintalinja III sisältää yleissairaudet, lievemmät sairaudet ja kaikki yksilön fyysiset häiriöt. Kun kolmea ensimmäistä akselia käytetään, voidaan nähdä suhteet ja ammattilaisten on helpompi löytää mielenterveyshäiriön syy ja hoitaa henkilöä tehokkaasti.
• Toimintalinja IV sisältää kaikki ympäristöön liittyvät tai sosiaaliset tekijät, joilla voi olla merkitystä yksilön diagnosoinnissa. Huonot sosiaaliset suhteet, läheisen kuolema tai potkut työpaikalta ovat kaikki stressitekijöitä, jotka voivat edistää mielenterveyshäiriön kehittymistä.
• Ammattilaiset käyttävät akselia V alle 18-vuotiaiden henkilöiden kohdalla. Lapset luokitellaan sen mukaan, miten hyvin he tällä hetkellä käsittelevät tilannettaan. Toimintakyvyn kokonaisarvioinnissa käytettiin asteikkoa 0-100, mutta se on korvattu DSM-5:ssä kyselyllä ja valintaruudulla, joka on vähemmän subjektiivinen.

DSM:n erilliset akselit liittyvät usein toisiinsa mielenterveyden häiriöiden kehityksessä.

ICD-10

Maailman terveysjärjestö (WHO) on luonut tautien ja niihin liittyvien terveysongelmien kansainvälisen tilastollisen luokituksen (ICD), joka on yleinen mielenterveyden häiriöiden diagnostiikkajärjestelmä. WHO:n 193 jäsenmaan terveysviranomaiset ovat hyväksyneet ICD:n, ja se on saatavilla ilmaiseksi internetissä. Sen tarkoituksena on auttaa maita vähentämään mielenterveyshäiriöihin liittyviä ongelmia. DSM:ssä käytetty koodausjärjestelmä on suunniteltu yhteensopivaksi ICD:ssä käytetyn järjestelmän kanssa; jotkin koodit eivät kuitenkaan välttämättä vastaa toisiaan, koska näitä kahta julkaisua tarkistetaan eri aikoina. ICD-10 julkaistiin vuonna 1994, ja sen viimeisin päivitys tehtiin vuonna 2010. ICD-10:n luku 5 kattaa yli 300 mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriötä, jotka on jaettu seuraaviin luokkiin:

• F00-F09 Orgaaniset mielenterveyden häiriöt
• F10-F19 Huumeiden käytöstä johtuvat mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt
• F20-F29 Skitsofrenia ja harhaluuloisuushäiriöt
• F30-39 Mielialahäiriöt
• F40-49 Neuroottiset, stressiin liittyvät sairaudet
• F50-59 Käyttäytymishäiriöt, jotka liittyvät ruumiillisiin häiriöihin ja fyysisiin tekijöihin.
• F60-F69 Aikuisten persoonallisuuden ja käyttäytymisen häiriöt
• F70-F79 Psyykkinen jälkeenjääneisyys
• F80-F89 Psykologisen kehityksen häiriöt
• F90-F98 Lapsuudessa kehittyvät käytös- ja tunne-elämän häiriöt
• F99 Määrittelemättömät mielenterveyshäiriöt

Online ICD-10 löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Psykoanalyysi

Psykoanalyysi on psykoanalyyttiseen teoriaan perustuva terapiamuoto. Tämän teorian mukaan ihmisen käyttäytymistä ohjaavat tiedostamattomat voimat, kuten vaistot, ja että vapaata tahtoa ei ole olemassa. Monet psykoanalyyttiseen teoriaan sisältyvät ajatukset voidaan jäljittää kuuluisaan psykologiin Sigmund Freudiin. Freud uskoi, että mielenterveyshäiriöt ovat seurausta lapsuudesta peräisin olevista tukahdutetuista muistoista ja tunteista; psykoanalyysin tarkoituksena on etsiä näitä piilotettuja muistoja ja tunteita ja tuoda ne potilaan tietoisuuteen. Hypnoosin kaltaisia tekniikoita käytetään tiedostamattoman mielen hyödyntämiseen siinä toivossa, että häiriön lähde löydetään. Freud uskoi myös, että unilla oli piilotettuja merkityksiä, ja pyysi usein potilaita kirjaamaan unensa ylös analysointia varten. Koska useimpia freudilaisia ajatuksia tukevien tieteellisten todisteiden puuttumisen vuoksi kliiniset psykologit käyttävät psykoanalyysiä harvoin, ja se on korvattu tehokkaammilla terapiamuodoilla.

Käyttäytymisterapia

Käyttäytymisterapia perustuu behaviorismin teoriaan, jonka mukaan kaikki ihmisen käyttäytyminen on seurausta ärsykkeestä ja vahvistuksesta. Tunnettuja behavioristeja ovat muun muassa James Watson, B.F. Skinner ja Joseph Wolpe. Tämän terapian tavoitteena on lisätä ihmisen positiivista tai sosiaalisesti vahvistavaa käyttäytymistä. Käyttäytymisterapia voidaan jakaa kolmeen osa-alueeseen:

1. Sovelletussa käyttäytymisanalyysissä (ABA) käytetään eräänlaista operanttista ehdollistamista, jossa käyttäytymisen muuttamiseen käytetään positiivista vahvistamista.
2. Kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa (CBT) keskitytään potilaiden käyttäytymisen taustalla olevien negatiivisten ajatusten ja tunteiden ehdollistamiseen käyttäytymisen muuttamiseksi.
3. Sosiaalisen oppimisen teoriaa käytetään ahdistuneisuushäiriöiden hoidossa ja ymmärtämisessä. Se ylittää perinteisen klassisen ehdollistumisen oletuksen, jonka mukaan pelko ja ahdistus on opittava suoraan; sosiaalisen oppimisen teorian mukaan lapsi voi oppia pelkäämään esimerkiksi käärmeitä havainnoimalla perheenjäsenen pelkoa käärmeitä kohtaan.

Humanistinen terapia

Humanistinen terapia on Carl Rogersilta peräisin oleva menetelmä, jossa keskitytään asiakkaaseen ihmisenä eikä niinkään hänen ongelmaansa. Terapeutti voi säätää istunnon ympäristön ja tunnelman siten, että se jäljittelee normaalia keskustelua. Tämä auttaa usein potilasta ymmärtämään ongelmansa ja jakamaan ne terapeutin kanssa menestyksekkäämmin kuin perinteisessä terapiaistunnossa. Humanistinen terapia luo tehokkaan keinon päästä ongelman lähteelle ja hoitaa sitä asianmukaisesti.

Rogerin oma termi oli "asiakaskeskeinen terapia", jonka ajatuksena on, että terapeutti auttaa asiakasta tulemaan aidosti psykologiseksi aikuiseksi.