Abraham Lincolnin presidenttikausi

Lincolnin presidentinvaalikampanja 1860

Tähän mennessä Lincoln oli tunnettu Illinoisin politiikassa. Vuonna 1858 hän oli väitellyt Stephen A. Douglasin kanssa Yhdysvaltain senaattoriehdokkuudesta ja hävinnyt. Tuohon aikaan Yhdysvaltain senaattorit valitsivat osavaltioidensa lainsäätäjät. Niinpä sekä Lincoln että Douglas yrittivät puolueittensa puolesta saada Illinoisin lainsäätäjän vallan. Vaikka Illinois oli vapaa osavaltio, kaikkien seitsemän väittelyn pääaiheena oli orjuus.

Lincoln vietti seuraavat 16 kuukautta pitämällä puheita useille republikaanien ehdokkaille pohjoisessa. Näin hän sai monia poliittisia ystäviä ja valmistautui myös presidenttiehdokkuuteen. Tähän mennessä vahvin ehdokas oli William H. Seward New Yorkista. Seward vastusti jyrkästi orjuutta kaikkialla Yhdysvalloissa. Lincoln oli maltillisemmalla kannalla ja vastusti orjuuden leviämistä uusissa osavaltioissa länteen.

Kun Lincolnin suosio kasvoi vastaperustetun republikaanisen puolueen keskuudessa, hänet kutsuttiin pitämään puheita useisiin osavaltioihin. Lokakuussa 1859 hänet kutsuttiin puhumaan Henry Ward Beecherin kirkkoon Brooklynissa, New Yorkissa. Lincoln käytti kuukausia tämän puheen valmisteluun, enemmän aikaa kuin mihinkään puheeseen, jonka hän oli pitänyt senaattoriväittelyjen aikana. Viime hetkellä puheen pitopaikka siirrettiin Manhattanilla sijaitsevaan Cooper Unioniin. Lincoln tiesi, miksi häntä oli pyydetty pitämään puhe. Häntä mainostettiin vaihtoehtona Sewardille ja muille mahdollisille republikaaniehdokkaille. Cooper Unionin puhe sai Lincolnille huomiota, jota hän tarvitsi tullakseen republikaanien presidenttiehdokkaaksi vuonna 1860.

Huhtikuussa 1860 demokraatit pitivät poliittisen puoluekokouksensa, etelävaltioiden demokraatit poistuivat, ja puoluekokous päättyi ilman ehdokkaiden nimeämistä. Kumpikin osapuoli piti omat puoluekokouksensa kaksi kuukautta myöhemmin. Stephen Douglas oli pohjoisen demokraattien ehdokas. John C. Breckinridge asettui ehdolle etelän demokraattien puolesta. Tennesseen senaattori John Bell asettui ehdolle perustuslaillisen unionin puolueen puolesta. Demokraattisen puolueen jakautuminen takasi lähes sen, että Lincoln voisi voittaa presidenttikunnan. Vuoden 1860 alussa Lincoln ei ollut merkittävä presidenttiehdokas. Marraskuun 6. päivänä 1860 Lincoln valittiin presidentiksi 39 prosentin äänisaaliilla ja enemmistöllä valitsijakollegiossa. Vaalien äänestysprosentti oli 81,2 %, mikä oli toiseksi korkein äänestysprosentti Yhdysvaltain historiassa.

Secession kriisi 1860-1861

Marraskuussa 1860, kun Lincoln oli ilmeinen voittaja, puhkesi kriisi, joka oli kytenyt ainakin vuosikymmenen ajan. Etelän asukkaat olivat raivoissaan Lincolnin valinnasta, sillä Lincoln vastusti orjuutta alueilla ja uusissa osavaltioissa. He alkoivat toimia lähes välittömästi. Etelä-Carolinan senaattori James Chesnut Jr. erosi vain neljä päivää vaalien jälkeen. Presidentti James Buchanan vain pahensi tilannetta. Joulukuussa hän kirjoitti viestin kongressille. Siinä hän totesi pitävänsä irtautumista laittomana. Hän kuitenkin lisäsi, että liittovaltion hallitus ei voinut toimia estääkseen osavaltioita eroamasta unionista. Pohjoisen asukkaat eivät voineet ymmärtää, miten Buchanan saattoi sanoa tällaista. Tämän jälkeen Buchananin kabinetti alkoi hajota. Georgiasta kotoisin ollut valtiovarainministeri Howell Cobb kertoi Buchananille, että hän irtisanoutuu. Viikkoa myöhemmin ulkoministeri Lewis Cass (Michiganista) lähti, koska Buchanan ei ollut tehnyt mitään pysäyttääkseen irtautumiskriisin.

Etelä-Carolina ryhtyi ensimmäisenä toimiin. Siellä johtajat olivat varoittaneet, että jos republikaanit voittaisivat vuoden 1868 vaalit, he eroaisivat unionista. Joulukuun 20. päivänä 1860 järjestetyssä erityiskokouksessa he hyväksyivät yksimielisesti päätöslauselman irtautumisesta. Tammikuussa 1861 heitä seurasivat Mississippi, Florida, Alabama, Georgia ja Louisiana. Texas irtautui 1. helmikuuta. Vaikka muissa osavaltioissa valmisteltiin päätöslauselmia irtautumisesta, niitä ei tänä aikana enää hyväksytty.

Buchanan ei tehnyt mitään, mutta useat senaattorit pitivät puheita kongressissa ja yrittivät rauhoittaa tilannetta. Vuoden 1861 rauhankonferenssi pidettiin Willard-hotellissa Washingtonissa 4. helmikuuta 1861. 33 osavaltiosta 21 lähetti edustajia. Virginiasta kotoisin oleva entinen presidentti John Tyler valittiin puheenjohtajaksi. Kokous kesti noin kaksi viikkoa. Tuona aikana laadittiin useita ehdotuksia, jotka toimitettiin kongressille. Syntyi useita kompromisseja, jotka otettiin Yhdysvaltojen perustuslakiin ehdotettujen muutosten muotoon. Kongressi ei kuitenkaan hyväksynyt yhtäkään niistä. Lincolnin virkaanastujaisissa hän ajoi vaunuissa väistyvän presidentin vierellä. Buchananin sanotaan sanoneen Lincolnille: "Jos olet yhtä onnellinen astuessasi presidentin virkaan kuin minä lähtiessäni siitä, olet hyvin onnellinen mies." Viikkojen kuluessa neljä uutta orjavaltiota irtautui ja konfederaatiot tulittivat Sumterin linnaketta.

Irtautumiskriisi: ennen 15. huhtikuuta 1861 irtautuneet osavaltiot (tummanpunainen)

Lincolnin ensimmäinen virkaanastujaispuhe

Maaliskuun 4. päivänä 1861 Lincoln piti ensimmäisen virkaanastujaispuheensa, jonka yhteydessä hän vannoi virkavalansa Yhdysvaltain 16. presidentiksi. Puhe oli suunnattu ensisijaisesti etelän kansalle. Sen tarkoituksena oli esittää Lincolnin aikomukset ja toiveet etelää kohtaan, jossa seitsemän osavaltiota oli muodostanut Amerikan liittovaltion. Puhe oli kirjoitettu ystävyyden hengessä irtautuneita osavaltioita kohtaan. Hän käsitteli useita kohtia. Lincoln lupasi olla puuttumatta orjuuteen niissä osavaltioissa, joissa se oli jo olemassa. Hän sanoi, että liittovaltio ei toistaiseksi suhtautuisi vihamielisesti irtautuneisiin osavaltioihin. Liittovaltion hallitus "pitäisi, miehittäisi ja omistaisi" omaisuuttaan. Se myös keräisi veronsa. Hän päätti puheensa varoitukseen:

“

Kansalaistoverini, sisällissodan merkittävä kysymys on teidän käsissänne, ei minun käsissäni. Hallitus ei hyökkää teitä vastaan. Te ette voi käydä konfliktia ilman, että olette itse hyökkääjiä. Teillä ei ole taivaassa vannottua valaa tuhota hallitusta, kun taas minulla on mitä juhlallisin vala säilyttää, suojella ja puolustaa sitä... Me emme ole vihollisia vaan ystäviä. Emme saa olla vihollisia. Vaikka intohimo on rasittanut, se ei saa rikkoa kiintymyssuhteitamme. Muistojen mystiset soinnut, jotka ulottuvat jokaiselta taistelukentältä ja isänmaan haudalta jokaiseen elävään sydämeen ja sydänkiveen ympäri tätä laajaa maata, tulevat vielä paisuttamaan unionin kuoroa, kun luontomme paremmat enkelit jälleen koskettavat niitä, kuten varmasti tapahtuukin.

”

Lincolnin hallinto

Lincolnin presidenttikausi kesti noin neljä vuotta. Se kesti 4. maaliskuuta 1861 siihen asti, kunnes konfederaation kannattaja ampui hänet ja hän kuoli 15. huhtikuuta 1865. Sisällissota vei lähes koko hänen virka-aikansa. Valitsijakollegion 15. helmikuuta tapahtuneesta valinnasta 4. maaliskuuta tapahtuneeseen virkaanastujaisiin Lincolnilla oli vain vähän aikaa koota kabinetti.

Lincolnin kabinetti

Lincolnin kabinetti oli ainutlaatuinen Yhdysvaltain historiassa. Siihen kuuluivat kaikki hänen tärkeimmät kilpailijansa vuoden 1860 republikaanien ehdokkuudesta. Osana ehdokkuutta edeltäviä poliittisia neuvotteluja joillekin oli luvattu paikka kabinetissa. Se ei ollut harmoninen ryhmä, sillä useimmat heistä eivät pitäneet toisistaan. Heillä oli erilaisia käsityksiä maan hallinnosta, erilainen etiikka ja erilaiset persoonallisuudet. Erityisesti Simon Cameron pakotettiin Lincolniin Pennsylvanian edustajien kanssa tehdyllä sopimuksella republikaanien kokouksessa. Hänellä oli jo ennestään epäpätevän ja korruptoituneen maineensa. Sopimuksen mukaan hänestä tuli Lincolnin sotaministeri.

Jäsenet olivat:

• Hannibal Hamlin, Lincolnin ensimmäinen varapresidentti (1861-1865).
• Andrew Johnson, Lincolnin toinen varapresidentti (1865-1865) ja Yhdysvaltain 17. presidentti.
• Salmon P. Chase, Yhdysvaltain valtiovarainministeri. Vuonna 1864 hänestä tuli korkeimman oikeuden ylituomari.
• Simon Cameron, sotaministeri (1861-1862).
• Edwin Stanton, sotaministeri (1862-1865).
• William H. Seward, ulkoministeri (1861-1865).
• Gideon Welles, laivastoministeri (1861-1865).
• Montgomery Blair, postipäällikkö (1861-1864).
• Edward Bates, oikeusministeri (1861-1864).

Sisäasiat

Lincolnin hallinnon tehtävänä oli ohjata maata sen synkimpien päivien läpi. Hän peri ongelmat edeltäjältään, presidentti James Buchananilta. Omassa virkaanastujaispuheessaan neljä vuotta aiemmin Buchan oli kutsunut orjuuskysymystä "onnellisesti asiaksi, jolla on vain vähän käytännön merkitystä". Buchanan otti kannan, ettei hänellä ollut valtaa tehdä mitään uhkaavalle sisällissodalle. Hän sanoi: "Kenelläkään presidentillä ei ole valtaa, olivatpa hänen omat poliittiset mieltymyksensä mitä tahansa, palauttaa rauhaa ja sopusointua osavaltioiden välille. Viisaasti rajoitettuna ja hillittynä, kuten hänen valtansa perustuslakimme ja lakiemme mukaan on, hän yksin voi saada aikaan vain vähän hyvää tai pahaa näin merkittävässä kysymyksessä." Sisällissodan lähestyessä Buchananin presidenttikaudella maa ajautui lamaan.

Sen sijaan, että Lincoln olisi jättänyt tilanteen huomiotta tai hyväksynyt sen, hänen oli joko korjattava rikkinäinen kansakunta tai nähtävä sen hajoavan. Presidentinvaalien ja Lincolnin virkaanastujaisten välisenä aikana seitsemän irtautunutta osavaltiota muodostivat Amerikan liittovaltion. Niiden perustuslaki mukaili Yhdysvaltojen perustuslakia neljällä erolla. Se tuki osavaltioiden itsemääräämisoikeutta. Se takasi, että orjuus olisi aina olemassa konfederaation osavaltioissa. Se ei sallinut etelävaltioiden kongressin ottaa käyttöön suojatulleja. Se myös rajoitti Konfederaation osavaltioiden presidentin toimikauden kuuteen vuoteen. Jefferson Davis valittiin CSA:n presidentiksi. Hän oli mississippiläinen orjanomistaja, Yhdysvaltain senaattori ja oli toiminut myös sotaministerinä presidentti Franklin Piercen alaisuudessa. CSA omaksui useita filosofisia kantoja, jotka poikkesivat Yhdysvaltojen kannoista. Se oletti, että Yhdysvallat oli vain suvereenien osavaltioiden yhteenliittymä, kuten ne olivat olleet liittovaltion artiklojen nojalla ennen Yhdysvaltain perustuslain hyväksymistä. Ne väittivät, että sellaisenaan jokainen osavaltio oli vapaa eroamaan osavaltioiden yhteenliittymästä. Pohjoinen näki unionin pysyvänä valtiona. Lincoln huomautti, että jokainen osavaltio oli luopunut omasta suvereniteetistaan ratifioidessaan ja hyväksyessään perustuslain. Hän väitti myös, ettei millään osavaltiolla ollut oikeutta kapinoida omaa maataan, Amerikan yhdysvaltoja, vastaan. Lincoln kuitenkin vaikeni CSA:sta sen perustamisesta virkaanastujaisiinsa saakka. Hän toisti kampanjalupauksensa, jonka mukaan hän ei presidenttinä ryhtyisi toimenpiteisiin orjuuden lopettamiseksi tai rajoittamiseksi niissä osavaltioissa, joissa se oli jo olemassa. Hän ei kuitenkaan hyväksynyt rauhankomission ehdotuksia. Osoituksena rauhanomaisista aikeistaan hänen virkaanastujaispuheessaan hän pyrki estämään muiden etelävaltioiden liittymisen CSA:han. Ne eivät olleet vihollisia. Hän ei aikonut hyökätä CSA:n kimppuun, mutta hän aikoi säilyttää ja ylläpitää kaiken etelävaltioissa olevan Yhdysvaltain hallituksen omaisuuden.

Päivä virkaanastujaistensa jälkeen Lincoln sai viestin majuri Robert Andersonilta. Hän oli Charlestonin satamassa sijaitsevan Fort Sumterin komentaja. Hän ilmoitti Lincolnille, että jos linnaketta ei pian täydennetä, hänen ja hänen miehensä olisi lähdettävä. Lincoln keksi keinon, jolla linnakkeen täydennykset saataisiin ilman taistelujen aloittamista. Hän lähettäisi aseistamattomia huoltoaluksia Sumterin linnakkeeseen. Hän ilmoitti aikeistaan CSA:n presidentille Davisille. Tällä tavoin Yhdysvallat ei aloittaisi taisteluita, vaan pitäisi linnakkeen hallussaan, kuten Lincoln oli luvannut. Davis lähetti välittömästi kenraali P. G. T. Beauregardin pakottamaan linnakkeen antautumaan ennen kuin huoltoalukset ehtivät saapua. Aamulla 12. huhtikuuta 1861 kello 4.30 konfederaation tykit aloittivat Sumterin linnakkeen pommituksen. Majuri Anderson antautui 33 tunnin kuluttua. Tämä oli sisällissodan alku.

Sota kesti neljä vuotta. Pohjoinen ei osannut aavistaa, että eteläinen taistelisi lähes viimeiseen mieheen asti puolustaakseen "vapauttaan". Etelällä ei ollut aavistustakaan siitä, että Lincolnin johtama pohjoinen osoittaisi rautaista tahtoa säilyttää unioni hinnalla millä hyvänsä.

Ulkoasiat

Yksi Lincolnin sotilaallisista strategioista oli etelän satamien ja noin 5 600 kilometrin (3 500 mailin) rantaviivan saartaminen. Sodan alussa tämä oli lähes mahdotonta, koska käytössä oli vain muutama alus. Sodan loppuun mennessä unioni oli kaapannut tai tuhonnut 1500 saarroslaivaa. Mutta koska lähes viisi kuudesta kaupasta pystyi kiertämään saarron, Iso-Britannia väitti, ettei sitä tunnustettu kansainvälisessä oikeudessa, koska se oli "paperisaarrossaarros". Konfederaatio pystyi sodan aikana kuljettamaan Englantiin vain pienen osan tärkeimmästä rahasadostaan, puuvillasta. Kolme vuotta ennen sotaa etelävaltiot olivat lähettäneet 10 miljoonaa puuvillapaalia vuodessa. Sodan aikana he lähettivät yhteensä vain 500 000 paalia. Englantilaiset valmistajat olivat kuitenkin varastoineet suuria määriä etelän puuvillaa, joka oli peräisin sodan aikaisesta valtavasta viennistä. Se, mitä heillä oli varastossa, kesti suurimman osan sodasta.

Vuonna 1861 sekä liittovaltio että unioni halusivat apua Isolta-Britannialta. Pohjoinen laski niiden varaan, koska ne tuomitsivat orjuuden. Konfederaatio laski niiden avun varaan, koska niiden puuvillalla oli suuri merkitys Britannian taloudelle. Molemmilla osapuolilla oli siis diplomaattisuhteet Isoon-Britanniaan. Etelä tarvitsi Britannian apua voittaakseen sodan. Ilman Britannian apua myös Ranska ei uskaltaisi puuttua asiaan, vaikka se oli jo ennestään ystävällinen etelän kanssa. Kuningatar Victoria antoi 4. toukokuuta 1861 julistuksen, jossa se julisti Ison-Britannian puolueettomaksi sodassa ja tunnusti Konfederaation konfliktin sotivaksi osapuoleksi. Tämä suututti Lincolnin. Hänen ulkoministerinsä Seward oli jo antanut Britannian uudelle ministerille ohjeet, joiden mukaan hänen oli lähdettävä ja palattava kotiin, jos kuningatar tunnustaisi Konfederaation. Ranska seurasi vastaavalla julistuksella, jossa myös tunnustettiin CSA kansakunnaksi. Seward varoitti molempia kansakuntia mahdollisesta sodasta Yhdysvaltojen kanssa tämän asian vuoksi.

Britannian pääministeri lordi Palmerston lähetti laivaston sota-aluksia Länsi-Atlantille valmistelemaan yllätyshyökkäystä New Yorkiin. He aikoivat käyttää maailman suurinta laivaa SS Great Easternia joukkojen kuljetukseen. He näkivät, että isku New Yorkiin olisi isku Yhdysvaltain kauppakeskusta vastaan. Mutta keväällä 1862 britit saivat tietää unionin rautalaiva USS Monitorista. Tämä perui kaikki hyökkäyssuunnitelmat. Vaikka Britannian laivastolla oli rautalaiva-aluksia, ne tarvitsivat syvää vettä kulkeakseen. Monitor ja sen kaltaiset pohjoisen alukset voisivat tuhota brittiläiset alukset, jos ne yrittäisivät saartaa pohjoisen satamia. Venäjä pelkäsi myös, että britit ja/tai ranskalaiset voisivat puuttua asiaan. Kesällä 1862 valtioiden liittouma harkitsi sodan sovittelua. Siihen kuuluivat Britannia, Ranska, Preussi, Itävalta ja Venäjä. Syksyllä 1863 Venäjän tsaari Aleksanteri II lähetti kuitenkin laivastonsa suojelemaan Yhdysvaltoja Ison-Britannian ja Ranskan mahdolliselta hyökkäykseltä. Heidän Itämeren laivastonsa alkoi saapua New Yorkin satamaan 24. syyskuuta 1863. Venäjän Kaukoidän laivasto lähetettiin San Franciscoon.

Loppusodan aikana useimmat Euroopan maat eivät juurikaan hyötyneet siitä, että ne olisivat tunnustaneet Konfederaation itsenäiseksi valtioksi. Lincoln suhtautui diplomaattisesti kahteen konfederaattoriin, jotka oli pidätetty brittiläisellä Trent-aluksella. Hän määräsi molemmat vapautettaviksi. Euroopan satoviat tekivät unionin maataloustuotteista suosittuja. Egypti ja Intia pystyivät toimittamaan puuvillaa, jota ennen sotaa oli ostettu etelästä. Unioni oli myös hyvä asiakas Euroopasta tuleville käsiaseille ja muille teollisuustuotteille. Englantilaiset laivanrakentajat rakensivat sodan aikana kuitenkin kymmeniä saarroslaivoja ja sota-aluksia Konfederaation laivastolle.

Venäläinen alus New Yorkin satamassa Yhdysvaltain sisällissodan aikana


Lincolnin hallituksen jäsenten muotokuvat

Lincoln ylipäällikkönä

Vuonna 1861 käyty Yhdysvaltain sisällissota oli ensimmäinen nykyaikainen totaalinen sota. Vuonna 1861 kukaan Yhdysvalloissa ei tiennyt, miten sotaa tulisi käydä. Miehiä voitiin värvätä ja sotatarvikkeita valmistaa, mutta kenraalien kouluttaminen vei aikaa. Vuonna 1861 armeijan ylipäällikkönä toimi Winfield Scott, joka johti vain noin 16 000 miehen armeijaa. Scott oli sekä vanha että vanhanaikainen (eli hänellä ei ollut nykyaikaista koulutusta). Varsin monet upseerit oli koulutettu West Pointissa, mutta tuolloin West Pointissa opetettiin insinööritaitoja, matematiikkaa ja linnoittamista. Se opetti hyvin vähän strategiasta eikä mitään suurten sotilasjoukkojen johtamisesta kentällä. Kukaan ei ollut oppinut mitään esikuntatyöskentelystä tai armeijan johtamisesta lukuun ottamatta niitä harvoja, jotka osasivat lukea ranskaa tai joilla oli sotilaskokemusta Euroopasta. Yksi pahimmista ongelmista oli se, että kenttäkomentajilla ei ollut edes tarkkoja karttoja alueista, joilla heidän piti liikkua ja taistella. Paitsi lännessä, monista maan osista ei ollut olemassa paikallisia karttoja. Toisin kuin Jefferson Davisilla, jolla oli sotilaskokemusta, Lincolnilla ei ollut juuri lainkaan.

Lincolnilla oli edessään hyvin jyrkkä oppimiskäyrä, kun sota alkoi. Lincoln oli kuitenkin nopea oppimaan. Hän oli opettanut itsensä lakimieheksi. Sotilasstrategian oppiminen osoittautui joksikin muuksi, mitä hän pystyi tekemään erittäin hyvin. Hän luki strategiaa ja sotahistoriaa käsitteleviä kirjoja ja oppi joukkojensa onnistumisista ja epäonnistumisista kentällä. Hän oppi myös vihollisen sotilastaktiikasta. Hän oppi niin hyvin, että vuonna 1862 historioitsija T. Harry William sanoi hänestä seuraavaa: "Lincoln erottuu suurena sotapresidenttinä, luultavasti historian suurimpana, ja suurena luonnollisena strategina, parempana kuin yksikään hänen kenraaleistaan." Vaikka ei ole todisteita siitä, että hän olisi koskaan lukenut Karl von Clausewitzin teosta On War, hänen toimintansa noudatti kirjan keskeistä argumenttia: "Poliittinen tavoite on päämäärä, sota on keino sen saavuttamiseksi, eikä keinoja voida koskaan tarkastella erillään niiden tarkoituksesta. Siksi on selvää, että sotaa ei pidä koskaan ajatella itsenäisenä asiana vaan aina politiikan välineenä."

Presidentti Lincoln, kenraali John A. McClernand ja unionin vakooja Allan Pinkerton Antietamin taistelukentällä heti taistelun jälkeen.