Kaljupäämerikotka (Haliaeetus leucocephalus) — Pohjois‑Amerikan kansallislintu

Kaljupäämerikotka on suuri lintu. Se on yleensä 70-102 senttimetriä pitkä ja sen siipiväli on 2,44 metriä. Naaraskotkat ovat noin 25 prosenttia isompia kuin urokset. Aikuiset naaraat painavat 5,8 kiloa, kun taas urokset painavat 4,1 kiloa. Aikuisen kaljukotkan vartalo on ruskea, ja sen pää ja pyrstö ovat valkoiset. Sillä on myös keltaiset jalat, joissa on suuret kynnet, ja koukkumainen keltainen nokka. Urosten ja naaraiden siivet ovat samanväriset.

Ennen kuin kaljupäämerikotkat ovat aikuisia, niiden siivet ovat ruskeat. Siivissä on yleensä valkoisia pisteitä viidenteen ikävuoteen asti. Linnun koko riippuu sen elinpaikasta. Pienimmät linnut ovat Floridassa, jossa aikuinen uros painaa vain noin 2,3 kiloa. Suurimmat kaljukotkat ovat Alaskassa, jossa suuret naaraat voivat olla jopa 7,5 kiloa.

Kaljukotka on läheistä sukua lajille nimeltä maakotka. Kaljukotka on fyysisesti ja henkisesti erilainen kuin maakotka. Kaljukotkalla on isompi pää ja isompi nokka, eikä sen jaloissa ole höyheniä.

Kun kalju kotkat "kutsuvat" (ääntelevät), ne sirkuttavat heikosti ja viheltävät. Nuoret linnut viheltävät kirskuvammin kuin aikuiset.

Kaljupäämerikotkat elävät yleensä noin 20 vuotta, jos ne elävät luonnossa. Vanhimmat elävät joskus 30 vuotta. Kun kaljukotkat elävät vankeudessa, kuten eläintarhoissa, ne voivat elää paljon pidempään.

Merikotka on saanut sekä yleisen että tieteellisen nimensä päänsä mukaan. Englanninkielisen nimen kalju tulee sanasta piebald, joka tarkoittaa "valkoisen pään omaava". Tieteellinen nimi tulee sanasta Haliaeetus, joka tarkoittaa latinaksi merikotkaa.

Kaljupäämerikotka oli yksi monista lajeista, joista kirjoitettiin Carolus Linnaeuksen 1700-luvun teoksessa Systema Naturae. Linnaeus oli ruotsalainen kasvitieteilijä, lääkäri ja eläintieteilijä, joka loi binomisen nimistöjärjestelmän.

Kalasääskellä on kaksi pääalalajia:

• H. l. leucocephalus (Linnaeus, 1766) on yksi alalaji. Sitä tavataan Yhdysvaltojen eteläosissa ja Baja Californiassa.
• H. l. washingtoniensis (Audubon, 1827) on pohjoinen alalaji. Se on suurempi kuin eteläinen laji, leucocephalus. Sitä tavataan Yhdysvaltojen pohjoisosissa, Kanadassa ja Alaskassa. Kaljupäämerikotka muistuttaa paljon euraasialaista merikotkaa. Näillä molemmilla lajeilla on samankokoiset valkoiset päät, vaikka merikotkalla on vaaleampi höyhenistön väri. Pariskunta on todennäköisesti eronnut kahtia Pohjoisen Tyynenmeren kohdalla. Merikotka on Euraasiassa, ja kaljupäämerikotka on Pohjois-Amerikassa. Kaljupäämerikotka on saanut nimensä siitä, että se voi saavuttaa jopa (30)mph:n nopeuden.

Kaljupäämerikotkan luontainen koti on suurimmassa osassa Pohjois-Amerikkaa, mukaan lukien suurin osa Kanadasta, koko Yhdysvallat ja Meksikon pohjoisosa.

Useimmat kaljukotkat elävät merien, jokien, suurten järvien, valtamerien ja muiden suurten paikkojen lähellä, joissa on avointa vettä ja paljon kaloja.

Kalju kotkat tarvitsevat vanhoja puita, joissa on kovaa puuta, asuakseen, nukkuakseen ja tehdäkseen pesiä. Ne pitävät puista, joissa on reikiä ja jotka ovat turvassa pedoilta. Puun korkeus tai laji ei kuitenkaan ole yhtä tärkeää kuin sen etäisyys vesistöstä. Kaljupäämerikotkien on elettävä lähellä vettä.

Kaljupäämerikotka ei pidä ihmisten läheisyydestä. Sitä tavataan useimmiten paikoissa, joissa ei ole ihmisiä tai niitä on hyvin vähän. Muutama kalju kotka asuu kuitenkin suurten kaupunkien sisällä paikoissa, joissa on puita. Ne saattavat asua kaupungin puistoissa. Kaljupäämerikotkat asuvat kaupungissa Oregonissa. Kaljujen kotkien perhe muutti hiljattain Harlemiin, joka on paikka keskellä New Yorkia.

Kalju kotka lentää hyvin nopeasti. Se voi liikkua 56-70 kilometrin tuntinopeudella liu'uttaessaan tai siipiään räpytellessään. Kun se kuitenkin kuljettaa kalaa, se lentää noin 48 km/h (30 mph). Sen sukellusnopeus on 120-160 kilometriä tunnissa (75-99 mph), vaikka se ei sukella paljon. Kaljupäämerikotka on yleensä muuttolintu, mikä tarkoittaa, että se matkustaa (muuttaa) hyvin kaukana toisistaan sijaitsevien kotien välillä. Joissakin paikoissa kaljukotkat eivät ole muuttolintuja. Jos kaljukotkan reviirillä on vettä lähellä, se pysyy siellä koko vuoden. Mutta jos vesi, jossa se asuu, jäätyy talvella, sen on muutettava etelään tai rannikolle etsimään ruokaa.

Ruokavalio

Kalasääski syö enimmäkseen kalaa. Tyynenmeren luoteisosassa kutevat taimenet ja lohet ovat kaljukotkan pääravintoa.

Joskus kotkat saattavat syödä paljon raatoja, erityisesti talvella. Ne myös haaskaavat jopa valaiden kokoisia ruumiita. Kotkat syövät kuitenkin enemmän suuria kuolleita kaloja kuin valaita. Joskus ne syövät myös leirintäalueilta tai kaatopaikoilta jäänyttä ruokaa. Nisäkkäitä, joita ne syövät, ovat muun muassa jänikset, jänikset, pesukarhut, piisamirotat, majavat ja peuranvasat. Lintuja, joita ne syövät, ovat muun muassa harmaalokit, ankat, lokit ja hanhet. Myös matelijoita, sammakkoeläimiä ja äyriäisiä (erityisesti rapuja) syödään.

Metsästäessään kaloja kotka syöksyy veden yläpuolelle ja nappaa kalat vedestä kynsillään. Ne syövät kalan pitämällä sitä toisessa kynsissä ja repimällä sen lihan toisella kynsillä. Kotkien varpaissa on erityisiä kierteitä, joita kutsutaan spiraaleiksi ja jotka auttavat niitä pitämään kalan helpommin kiinni. Kaljuilla kotkilla on voimakkaat kynnet. Niiden on nähty lentävän 7 kilon painoinen poikanen mukanaan. Jos kala on liian painava, kotka raahautuu joskus sen mukana veteen. Joskus kotkat uivat takaisin rantaan ja selviävät hengissä, mutta joskus ne saattavat hukkua tai kuolla hypotermiaan (kun ihmisen keho kylmenee niin paljon, että ruumiinlämpö laskee alle normaalin). Toisinaan kalasääsket varastavat kaloja ja muuta ravintoa muilta eläimiltä. Terveitä aikuisia kaljuuntuneita kotkia ei syödä missään luonnossa. Tämän vuoksi niitä pidetään yhtenä ravintoketjun huippueläimistä.

Lisääntyminen

Kaljuista kotkista tulee aikuisia neljän tai viiden vuoden ikäisinä. Kun ne ovat tarpeeksi vanhoja parittelemaan, ne palaavat yleensä sinne, missä ne ovat syntyneet. Kaljujen kotkien uskotaan parittelevan koko elämänsä ajan. Jos toinen parista kuitenkin kuolee tai katoaa, toinen valitsee uuden parin. Pari, joka ei saa poikasia pitkän yrittämisen jälkeen, voi erota ja etsiä uusia kumppaneita. Kun kalju kotkat kosiskelevat, ne kutsuvat ja näyttävät lentotaitonsa. Tällöin kaksi pariskuntaa saattaa lentää korkealla, lukita kyntensä yhteen, pudota ja erota uudelleen juuri ennen maahan osumista. Kalasääsken pesä on suurempi kuin mikään muu pesä Pohjois-Amerikassa. Tämä johtuu siitä, että sitä käytetään yhä uudelleen ja uudelleen, ja pesään lisätään joka vuosi lisää, kunnes siitä voi pian tulla jopa 4 metriä syvä, 2,5 metriä leveä ja 1 tonnin painoinen. Erään Floridassa sijaitsevan pesän todettiin olevan 6,1 metriä (20 jalkaa) syvä, 2,9 metriä (9,5 jalkaa) leveä ja 3 lyhyttä tonnia (2,7 t) painava. Pesä rakennetaan oksista, yleensä suuriin puihin veden läheisyyteen. Jos puita ei ole, kaljukotka tekee pesänsä maahan. Kotkat munivat yhdestä kolmeen munaa vuodessa. Sekä koiras että naaras hautovat munia vuorotellen. Toinen vanhempi metsästää ruokaa tai etsii lisää pesään lisättävää. Munat ovat noin 73 millimetriä (2,9 tuumaa) pitkiä.

Väestön määrän lasku ja nousu

Aikoinaan Yhdysvaltojen mantereella helposti nähty kaljupäämerikotka oli vähällä kuolla sukupuuttoon DDT-torjunta-aineen käytön vuoksi. DDT tuhosi aikuisen linnun kalsiumin, eikä se enää pystynyt munimaan terveitä munia. Kotkanaaraat munivat munia, jotka olivat liian heikkoja kestääkseen vanhempiensa painon. 1700-luvun alussa kaljuuntuneita kotkia oli 300 000-500 000, mutta 1950-luvulla Yhdysvalloissa oli enää 412 pesivää paria. Muita asioita, jotka pysäyttivät kaljukotkien hyvän tuotannon, olivat elinympäristön häviäminen ja kaljukotkien laiton metsästys. Myös öljy ja lyijy olivat muita suuria syitä siihen, miksi kalju kotkat alkoivat kuolla sukupuuttoon.

Laji suojeltiin ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa ja Kanadassa vuoden 1918 muuttolintusopimuksella. Myös vuoden 1940 Bald Eagle Protection Act Yhdysvalloissa yritti lopettaa kalju- ja maakotkan tappamisen. Kalasääskestä tuli uhanalainen laji vuonna 1967, ja rangaistukset lajin tappaneille henkilöille kasvoivat entisestään. Myös DDT kiellettiin Yhdysvalloissa vuonna 1972. Kanadassa DDT kiellettiin kokonaan vuonna 1989.

Kaiken tämän ahkeran työn ansiosta kaljukotkakanta alkoi jälleen kasvaa. Se poistettiin virallisesti Yhdysvaltojen uhanalaisten lajien luettelosta 12. heinäkuuta 1995.

Kaljujen pitäminen vankeudessa edellytti, että työntekijöillä oli kokemusta kotkien hoidosta. Kaljupäämerikotka voi elää vankeudessa pitkään, jos siitä huolehditaan hyvin, mutta se ei parita hyvin, vaikka se olisi parhaassa hoidossa.

Yhdysvaltojen kansallislintu

Kaljupäämerikotka on Yhdysvaltojen kansallislintu. Se esiintyy useimmissa Yhdysvaltojen sineteissä, myös Yhdysvaltain presidentin sinetissä. Mannerheimin kongressi teki 20. kesäkuuta 1782 suunnitelman Yhdysvaltojen suureksi sinetiksi, jossa kalju kotka pitelee kolmetoista nuolta ja kolmetoista lehtiä sisältävää oliivin oksaa kynsissään.

Kaljupäämerikotka on molemmissa kansallisissa sineteissä ja useiden kolikoiden kääntöpuolella (mukaan lukien neljännesdollarin kolikko vuoteen 1999 asti). Vuosina 1916-1945 Yhdysvaltain presidentin lipussa oli vasemmalle osoittava kotka.

On olemassa suosittu legenda, jonka mukaan Benjamin Franklin kannatti aikoinaan villiä kalkkunaa Yhdysvaltojen symboliksi kaljukotkan sijasta. Tästä ei kuitenkaan ole todisteita. Legenda on peräisin kirjeestä, jonka Franklin kirjoitti tyttärelleen vuonna 1784 Pariisista. Kirje käsitteli kuitenkin Cincinnati Society of the Cincinnati -seuraa, eikä siinä sanottu mitään kaljukotkasta tai villistä kalkkunasta.

Amerikan alkuperäiskansojen kulttuurissa

Kaljupäämerikotka on pyhä lintu joissakin Pohjois-Amerikan kulttuureissa. Sen höyheniä pidetään erityislaatuisina. Niitä käytetään paljon intiaanien hengellisissä tavoissa. Kotkien ajatellaan olevan sanansaattajia jumalten ja ihmisten välillä. Kotkan höyheniä käytetään usein perinteisissä esineissä, erityisesti viuhkoissa. Esimerkiksi Lakota-kansa antaa kotkan höyhenenen kunnian symbolina henkilölle, joka suoriutuu tehtävästä. Nykyaikana se saatetaan antaa tapahtuman, kuten valmistumisen yhteydessä. Pawnee-kansa piti kotkia luonnon ja hedelmällisyyden symboleina. Tämä johtuu siitä, että niiden pesät rakennetaan korkealle maasta ja että ne suojelevat poikasiaan hyvin urheasti. Choctawit selittivät, että kalju kotka, joka näkee auringon suoremmin, on rauhan symboli.

Aurinkotanssissa, jota tanssivat monet Amerikan alkuperäisheimot, kotka on mukana monin eri tavoin. Tanssin aikana käytetään kotkan siiven luusta tehtyä pilliä. Lisäksi tanssin aikana lääkintämies voi ohjata kotkan höyhenistä valmistetun viuhkansa parantamista tarvitseville ihmisille. Viuhka pidetään sitten taivasta kohti, jotta kotka voi lähettää kaikki sairaiden rukoukset jumalalle.

Amerikan alkuperäisheimot eivät kuitenkaan voi enää käyttää kalju- tai maakotkan höyheniä uskonnolliseen tai hengelliseen käyttöönsä. Tämä johtuu laista nimeltä kotkan höyheniä koskeva laki. Kotkan höyheniä koskeva laki puolustaa yleensä intiaaneja tarjoamalla monia poikkeuksia luonnonvaraisia eläimiä koskeviin lakeihin, mutta tällä hetkellä se ei vielä salli intiaaniheimojen käyttää niitä. Tämä suututti intiaaniryhmät, koska ne vaativat, että laki estää heitä käyttämästä uskontoaan vapaasti.