Alueellisia kieliä ja vähemmistökieliä koskeva eurooppalainen peruskirja (ECRML) on eurooppalainen sopimus, joka hyväksyttiin vuonna 1992. Sen laatimisen aloitteesta ja seurannasta vastasi Euroopan neuvosto. Peruskirjan päätavoitteena on suojella ja edistää Euroopan historiallisia alueellisia ja vähemmistökieliä, vahvistaa kielellistä monimuotoisuutta ja varmistaa, että kieliä käytetään aktiivisesti arjessa, koulutuksessa, julkisessa hallinnossa ja kulttuurielämässä.
Mitä sopimus kattaa ja mitä ei kata
Euroopan neuvosto suunnitteli sen Euroopan historiallisten alueellisten ja vähemmistökielten suojelemiseksi ja edistämiseksi. Sitä sovelletaan ainoastaan sopimusvaltioiden kansalaisten perinteisesti käyttämiin kieliin, jotka poikkeavat suuresti enemmistökielestä tai virallisesta kielestä. Sopimuksella ei suojella kieliä, joita käyttävät muista maista hiljattain tulleet maahanmuuttajat. Sopimuksella ei myöskään suojella virallisen kielen tai enemmistökielen paikallisia murteita.
Sopimuksen piiriin voi kuulua sekä alueellisesti sidottuja kieliä että koko maassa levittäytyviä vähemmistökieliä. Jotta kieli voidaan suojata, sitä on puhuttava joko maan tietyn alueen asukkaiden keskuudessa tai koko maassa vähemmistönä (jiddishin ja romanikielen kaltaiset kielet kuuluvat sopimuksen piiriin, vaikka "romanialuetta" ei olisikaan).
Esimerkkejä ja erityistilanteita
Kansalliset viralliset kielet eivät kuulu sopimuksen piiriin, mutta eräät alueelliset viralliset kielet voivat kuulua. Esimerkiksi katalaani on virallinen kieli vain yhdellä Espanjan alueella, joten se voi hyötyä sopimuksesta. Irlannin kieli ei kuitenkaan voi hyötyä sopimuksesta, koska se on virallinen kieli Irlannissa, vaikka se on vähemmistökieli. Pohjois-Irlannissa irlantia suojellaan kuitenkin, koska se ei ole Yhdistyneen kuningaskunnan virallinen tai kansallinen kieli.
Ranska on allekirjoittanut sopimuksen, mutta Ranskan perustuslaki rajoittaa hallituksen mahdollisuuksia tukea muuta kieltä kuin ranskaa, mikä on tuonut esiin soveltamiseen liittyviä juridisia ja poliittisia haasteita.
Suojaustasot ja velvoitteet
Suojaustasoja on kaksi pääasiallista tasoa: perussuojataso (yleiset velvoitteet) ja korkeampi suojelutaso (yksityiskohtaisemmat ja laajemmat toimet). Jokaisen sopimuksen ratifioineen maan on annettava kaikille nimetyille kielille alemman tason suoja. Maat voivat päättää antaa joillekin kielille korkeamman suojelun tason. Kun maa valitsee korkeamman suojelutason, se sitoutuu valikoituihin lisätoimiin, jotka koskevat useita hallinnon ja yhteiskunnan aloja — näitä toimenpiteitä on sopimuksessa lueteltuna noin 35 erilaista kohtaa.
Näitä lisätoimia voivat olla esimerkiksi:
- kielten opetuksen järjestäminen eri asteilla ja aikuiskoulutuksessa,
- mahdollisuudet käyttää kieltä oikeudellisissa ja hallinnollisissa yhteyksissä,
- julkaisutoiminnan, median ja äänilevyjen tukeminen,
- kulttuuripalveluiden ja -tapahtumien tukeminen,
- ammatillisen koulutuksen ja virkamieskoulutuksen järjestäminen kyseisellä kielellä,
- tutkimuksen, terminologian ja kielten elvyttämiseen liittyvien hankkeiden tukeminen,
- rajat ylittävät kielelliset yhteydet ja yhteistyö naapurimaiden kanssa.
Seuranta ja täytäntöönpano
Sopimuksen noudattamista valvotaan Euroopan neuvoston toimielinten kautta: sopimusmaat antavat säännöllisiä kertomuksia, joita arvioi sopimusjärjestelmän asiantuntijaryhmä. Arvioinnin jälkeen tehdään suosituksia siitä, miten suojelua voidaan parantaa. Lisäksi kansalaisjärjestöt ja kieliyhteisöt voivat osallistua seurantaan antamalla omaa tietoa ja kommentteja.
Peruskirja ei yksin ratkaise kaikkia kielellisiä ongelmia, mutta se tarjoaa kehyksen ja konkreettisia keinoja kielellisen moninaisuuden turvaamiseksi Euroopassa. Sen avulla pyritään edistämään kielten jatkuvaa käyttöä arjessa, koulutuksessa ja kulttuurissa sekä tukemaan yhteisöjä, joiden kielen tulevaisuus voi muuten olla uhanalainen.
