Karamazovin veljekset – Dostojevskin klassinen venäläinen romaani 1879–1880

Fjodor Dostojevski syntyi vuonna 1821 armeijan lääkärin poikana. Hänen ollessaan poissa insinööriakatemiasta hänen isänsä kuoli - tiettävästi omien palvelijoidensa murhaamana. Vaikka elämäkertakirjoittajat ovatkin eri mieltä siitä, oliko Dostojevskin isä todella murhattu vai ei, Dostojevski ilmeisesti uskoi, että hänen isänsä oli murhattu, ja on jopa mahdollista, että hän tunsi syyllisyyttä siitä, ikään kuin hän olisi ollut se, joka oli tappanut isänsä. Sigmund Freudin kaltaiset ihmiset väittävät, että tämä vaikutti hänen kirjoittaessaan Karamazovin veljekset. Koulunkäynnin ja perhe-elämän jälkeen 17 vuotta Moskovassa hän vietti kuusi vuotta Pietarissa upseerina. Hän erosi vuonna 1844, ja kaksi vuotta myöhemmin hän tuli kuuluisaksi ensimmäisestä julkaistusta kirjastaan Köyhä kansa. Nuori Dostojevski alkoi olla mukana Petrashevskin piirissä - Pietarin nuorten poliittisessa keskusteluryhmässä, joka ei pitänyt keisari Nikolai I:n hallinnosta. Tämän vuoksi Dostojevski pidätettiin ja häntä pidettiin kahdeksan kuukautta Pietarin ja Paavalin linnoituksen vankiloissa. Samaan aikaan hän joutui poissa ollessaan oikeuteen ja hänet tuomittiin kuolemaan.

Joulukuun 22. päivänä 1849 kello 8 aamulla hänet teeskenneltiin vietävän kahdenkymmenen muun henkilön kanssa teloitettavaksi ampumalla Semenovskin aukiolla Pietarissa. Ensimmäisen ryhmän silmät sidottiin ja sidottiin, kun taas toinen ryhmä katseli. Tämä kauhea tekotuomio sai yhden vangin tulemaan hulluksi. Mutta sitten käskyä muutettiin yhtäkkiä, ja hänelle annettiin katorga (työtä Siperiassa) neljäksi vuodeksi. Tällä oli suuri vaikutus hänen elämäänsä. Sen jälkeen hänen oli määrä palvella armeijaa Siperian maanpaossa.

Dostojevskin neljä vuotta vankileirillä vaikuttivat suuresti hänen kirjaansa ja elämäänsä. Vankilassa ollessaan hän alkoi kärsiä epilepsiasta, jota hän sairasti koko loppuelämänsä ajan. Hän näyttää Smerdjakovin hahmon kautta, miltä epilepsia tuntuu. Vankilassa hän alkoi myös uskoa Jumalaan, ja hänellä alkoi olla uskonnollisia ja filosofisia taipumuksia. Rakitin-hahmon kautta Dostojevski pilkkaa "fiksuja ihmisiä", jotka hyppivät yhdestä suositusta ajatuksesta toiseen välittämättä totuudesta. Vankilassa hän tapasi myös Iljinskyn, joka oli joutunut vankilaan isänsä murhasta. Lähes kymmenen vuotta sen jälkeen, kun hän oli tavannut Iljinskyn, Dostojevski sai selville, että Iljinski oli syytön ja vapautui myöhemmin, kun todellinen murhaaja tunnusti. Dmitri Karamazov on monella tapaa Iljinskyn kaltainen.

Vähän ennen Karamazovin veljesten kirjoittamista hänen oma poikansa Aleksei kuoli. Hän luo Aljošassa sen, millainen hänen poikansa olisi voinut olla, ja heijastaa omaa suruaan kohtauksissa, joissa kapteeni Snegriev menettää Iljusen tai joissa Zosima lohduttaa naista, joka on menettänyt pienen poikansa Aleksein.

Dostojevski oli koko ajan huolissaan Jumalan oikeudenmukaisuudesta ja ajatuksesta, että "jos Jumalaa ei ole olemassa, kaikki on sallittua".

Kirja I: The History of a Family

Nuorena Fjodor Pavlovitš Karamazov oli mauton ja eksentrinen mies, joka piti liikaa rahasta ja naisista. Ensimmäisestä vaimostaan Adelaidasta hän sai yhden pojan, Dmitri Karamazovin. Toisesta vaimostaan Sofiasta hän sai Ivanin ja Aljoša Karamazovin. Karamazov ei välitä pojistaan, ja heidät kaikki kasvattavat ystävät ja sukulaiset. Dmitri, joka on sotilas, palaa kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana hakemaan äidin hänelle jättämää perintöä. Karamazov haluaa perinnön itselleen, ja he suuttuvat ja tappelevat keskenään. Kylmä ja fiksu Ivan kutsutaan lopettamaan heidän tappelunsa, ja lempeä ja kiltti Aljoša, joka myös asuu kaupungissa, tulee apuun. Aljoša opiskelee luostarissa vanhin Zosiman kanssa. Dmitri ja Fjodor sopivat, että ehkä vanhin Zosima voi auttaa lopettamaan heidän tappelunsa, ja vaikka Aljoša tuntee huolta tapaamisesta, hän sanoo järjestävänsä sen.

Kirja II: Onneton kokoontuminen

Fjodor Karamazov on kokouksessa mauton, sarkastinen ja pilkallinen ja yrittää saada kaikki vihaiseksi ja epämukavaksi puheillaan ja tarinoillaan. Aljoša on hyvin surullinen ja hämmentynyt. Vanhin Zosima on kuitenkin rauhallinen, kohtelias ja jopa ystävällinen hänelle, vaikka Karamazov pilkkaa (pilkkaa) häntä ja kehottaa häntä olemaan rehellinen itselleen.

Dmitri saapuu myöhässä, ja tapaaminen muuttuu pian isän ja pojan väliseksi riidaksi. He eivät ole vihaisia toisilleen vain rahan takia: he molemmat ovat rakastuneita kaupungissa asuvaan kauniiseen Grushenkaan. Heidän riidellessään vanhin Zosima yhtäkkiä kumartaa Dmitrille ja sanoo: "Anna anteeksi!". Dmitri on hyvin järkyttynyt, ja myöhemmin Zosima selittää Aljošalle tietävänsä, että Dmitri tulee kärsimään hyvin paljon. Kesken heidän riitansa vanhin menee myös antamaan neuvoja monille ihmisille, muun muassa rouva Hohlakoville, jonka rampa tytär Lise nauraa koko ajan kömpelölle Aljošalle. Hän lohduttaa myös naista, jonka kolmevuotias poika on kuollut. Tämä lienee kaiku Dostojevskin surusta kuolleen poikansa vuoksi.

Kirja III: Sensualistit

Neljä vuotta sitten Fjodor Karamazovista tuli neljännen pojan, Smerdjakovin, isä. Smerdjakovin äiti oli jälkeenjäänyt ja mykkä (ei osaa puhua) nainen nimeltä "Haiseva Lizaveta". Lizaveta kuoli synnyttäessään Smerdjakovia, ja hänestä tuli Karamazovin palvelija. Smerdjakovista kasvaa outo ja ilkeä persoona, ja hänellä on epilepsia. Vaikka Karamazov kohtelee häntä aina kuin palvelijaa, hän ei kuitenkaan ole tyhmä. Hän puhuu mielellään filosofiasta Ivanin kanssa ja on pian samaa mieltä monista Ivanin ajatuksista, erityisesti siitä, että sielu ei elä ikuisesti, joten hyvää ja pahaa ei ole olemassa.

Dmitri selittää Aljošalle, että kun hän oli sotilas, hän oli vihainen siitä, että kaunis Katerina jätti hänet jatkuvasti huomiotta, ja hän yritti vietellä hänet sanomalla antavansa hänelle 4500 ruplaa, jotka hänen isänsä tarvitsi velkojensa maksamiseen, jos Katerina tulisi hänen kotiinsa. Kun isä yrittää tappaa itsensä velan takia, Katerina tulee yöllä Dmitryn taloon, kuten isä käski. Dmitri on kuitenkin niin hämmästynyt ja kunnioitettu tytön uhrautuvaisuudesta, että hän vain antaa tytölle rahat yrittämättä vietellä tätä. Järkyttyneenä Katerina polvistuu ja kumartaa miehelle "kuin yksinkertainen venäläinen nainen" ja juoksee ulos. Myöhemmin, kun sukulainen antoi hänelle paljon rahaa, hän tarjoutui naimisiin Dmitryn kanssa, ja he menivät kihloihin. Mutta kun he tulivat Karamazovin kaupunkiin, Dmitri rakastui sen sijaan Grushenkaan ja jopa varasti Katerinalta 3 000 ruplaa viettääkseen villejä juhlia Grushenkan kanssa. Hän pyytää Aljošaa kertomaan Katerinalle, ettei hän voi enää kihlautua tämän kanssa, ja pyytää myös Aljošaa hankkimaan isältään 3 000 ruplaa, jotta hän voisi maksaa Katerinalle takaisin. Aljoša suostuu surullisena. Hän menee isänsä taloon, jossa hän kiistelee Jumalasta Ivanin kanssa. Kesken heidän riitansa Dmitri juoksee yhtäkkiä sisään ja "...helvetti näytti olevan irti...". Hän pahoinpitelee isäänsä ja uhkaa tappaa hänet jonain päivänä. Aljoša auttaa loukkaantunutta isäänsä ja lähtee tapaamaan Katerinaa rouva Hokalovin taloon.

Kun hän menee sinne, hän järkyttyy nähdessään siellä myös Grushenkan. Grushenka oli juuri luvannut Katerinalle, ettei hän menisi naimisiin Dmitrin kanssa, vaan sen sijaan hän menisi naimisiin rakastajansa kanssa, joka hänellä oli kauan sitten. Katerina on niin onnellinen, että hän huutaa, että Grushenka on "...rakas enkeli" ja että hän "herätti minut henkiin ja teki minut onnelliseksi". Katerina jopa suutelee Grushenkan käsiä ja huulia ja "...käyttäytyi kuin olisi rakastunut Grushenkaan". Mutta Grushenka loukkaa yhtäkkiä Katerinaa ja sanoo, että tämä saattaa sittenkin jäädä Dmitrin kanssa. "...äsken ajattelin itsekseni: 'Entä jos minä taas ihastun tuohon Mityaan, kun kerran ihastuin häneen ja se kesti melkein kokonaisen tunnin? Saatan jopa mennä heti ja pyytää häntä tulemaan luokseni.'... Niin ailahtelevainen (muuttuva) olen." Hän puhuu ilkeästi myös Katerinan vierailusta Dmitrin luona yöllä ja itkee: "...Menetkö pimeän tultua herrasmiesten luokse ja yrität kaupitella (myydä) viehätysvoimaasi rahasta? Minä tiedän siitä kaiken." Tämä saa Katerinan niin vihaiseksi, että hän saa hysteerisen kohtauksen. Kun Aljoša lähtee ulos talosta, palvelustyttö antaa hänelle kirjeen Liselta. Lise kirjoittaa rakastavansa Alyšaa ja haluavansa mennä naimisiin. Aljoša nauraa "hiljaa ja suloisesti" lukiessaan kirjettä, ja rukoillaan kaikkien rakastamiensa surullisten ihmisten puolesta, ja hän menee rauhalliseen uneen.

Kirja IV: Piina

Zosima, joka tietää kuolevansa pian, puhuu munkkien ja Aljošan kanssa uskosta, rakkaudesta ja hyvyydestä. Hän sanoo myös, että ihmisten ei pitäisi olla tuomitsevia, ja "...ennen kaikkea muistakaa - älkää olko ylpeitä!". Hän sanoo myös: "Älkää vihatko... Älkää koskaan lakatko selittämästä evankeliumeja ihmisille... Älkää olko ahneet (ahneet)... Älkää hamstratko... Olkaa uskossa ja puolustakaa sen lippua.". Nostakaa se, nostakaa se korkealle."

Aljoša menee rouva Hohlakovin taloon tapaamaan Katerinaa. Matkalla hän näkee poikajoukon heittelevän kivillä toista pientä poikaa, joka taistelee ylpeänä ja raivokkaasti vastaan. Kun poika juoksee karkuun, Aljoša yrittää puhua hänelle, mutta poika lyö häntä kivellä ja puree häntä sormeen. Aljoša on huolissaan ja surullinen.

Hän yllättyy nähdessään Ivanin Katerinan kanssa ja tajuaa, että he rakastavat toisiaan kovasti. Hän yrittää saada heidät olemaan rehellisiä itselleen ja tajuamaan omat tunteensa, mutta he ovat siihen liian ylpeitä. Ivan ajattelee halveksivasti, ettei hänen rakkautensa ole tärkeää ja että Katerina tarvitsee Dmitriä elämäänsä, ei häntä. Katerina, jota on loukattu kovasti Dmitrin takia, ajattelee, ettei hän voi koskaan olla onnellinen ja että kaikki lopulta pettävät hänet, joten hän yrittää ylpeänä uhrata itsensä muiden ihmisten puolesta. Ivan lähtee.

Katerina kertoo Aljošalle, että Dmitri hakkasi ja nöyryytti kapteeni Snegrijev-nimistä miestä tämän pienen pojan nähden, ja hän pyysi tätä "hyvin hienotunteisesti, hyvin hienovaraisesti, niin kuin vain sinä ja vain sinä voit tehdä... yrittämään antaa hänelle nämä kaksisataa ruplaa". Aljoša suostuu. Hän menee kapteeni Snegrijevin kotiin ja saa tietää, että tämä kärsii vielä enemmän kuin he tiesivätkään: hän oli äärimmäisen köyhä, hänen lapsensa olivat sairaita ja hänen vaimonsa oli hullu; ja Dmitrin vihainen nöyryytys häntä kohtaan oli vienyt myös hänen kunniansa. Hän tajuaa myös, että Iljusha, hänen poikansa, oli se poika, joka puri häntä vihaisesti sormeen, ja nyt hän tietää, että Iljusha teki niin, koska hän oli Dmitrin veli: ja koska kivi osui Iljusta rintaan, hän on sairastunut pahasti. Aljoša yrittää antaa 200 ruplaa kapteeni Snegrijeville. Aluksi hän on riemuissaan, mutta hän on liian ylpeä ottaakseen rahat vastaan, ja heittää rahat maahan ja juoksee itkien pois.

Kirja V: Pro ja Contra

Aljoša lounastaa veljensä Ivanin kanssa ravintolassa, ja Ivan selittää hänelle, miksi hän ei voi uskoa Jumalaan: "Kuuntele: jos kaikkien täytyy kärsiä ostaakseen kärsimyksellään ikuisen sopusoinnun, niin kerrohan minulle, mitä tekemistä lapsilla on sen kanssa. On aivan käsittämätöntä, miksi heidän pitäisi kärsiä ja miksi heidän pitäisi ostaa harmoniaa kärsimyksellään." Hän sanoo, että Jumalan rakastaminen olisi kuin kidutetun ihmisen rakastaminen kiduttajaansa. Aljoša muistuttaa Iivania Kristuksesta, ja Iivana sanoo kirjan kuuluisassa luvussa keksimänsä proosarunon nimeltä Suuri inkvisiittori.

The Grand Inquisitor on tarina siitä, kuinka Jeesus saapuu 1500-luvulla erääseen espanjalaiseen kaupunkiin. Hän alkaa parantaa sairaita ihmisiä, mutta hyvin vaikutusvaltainen kardinaali laittaa hänet vankilaan. Yöllä kardinaali sanoo Jeesukselle, että ihmisten vapaa tahto on huono ja mahdoton asia. "Sinä yliarvioit heidät... Ihminen on heikko ja halveksittava." Hän puhuu siitä, että Jeesuksen torjuminen (ei-lausuminen) Saatanan kolmelle kiusaukselle oli väärin. Hän sanoo, että ihmiset, joilla on vapaa tahto, ovat yleensä liian heikkoja vahvaan uskoon, ja suurin osa ihmisistä on ikuisesti kadotettuja. Tämän vuoksi kirkko yrittää hänen mukaansa antaa ihmisille vapauden sijasta turvallisuutta. Hän päättää puheensa sanomalla vihaisesti: "...jos joku on koskaan ansainnut meidän tulemme, niin se olet sinä, ja minä annan sinun palaa huomenna. Dixi!" Hän odottaa, että hänen vankinsa sanoo jotain. Mutta yhtäkkiä, hiljaa, Jeesus menee vanhan miehen luo ja "suutelee häntä hellästi hänen vanhoille, verettömille huulilleen. Ja se on hänen ainoa vastauksensa." Järkyttynyt suurkomissaari päästää Jeesuksen ulos ja sanoo, ettei hän saa enää koskaan tulla takaisin. Jeesus lähtee. Kun Aljoša kysyy: "Entä vanha mies?", hän lähtee. Iivana vastaa: "Suudelma hehkuu hänen sydämessään... Mutta vanhus pitää kiinni vanhasta ajatuksestaan."

Kun Ivan päättää tarinansa, hän sanoo: "...kaikki on sallittua, mutta käännätkö sinäkin sitten selkäsi minulle?". Mutta Aljoša menee hänen luokseen ja suutelee häntä hellästi huulille. Iivana on liikuttunut ja sanoo Aljošan ottaneen sen runostaan. Iivana lähtee, ja Aljoša palaa Zosiman luo, joka on kuolemaisillaan.

Kirja VI: Venäläinen munkki

Aljoša kuulee Zosiman viimeisen oppitunnin rakkaudesta ja anteeksiannosta kaikkia kohtaan ja sanoo, että ihmisten ei pitäisi tuomita toisiaan vaan luottaa Jumalaan. Hän sanoo, että Aljoša muistuttaa häntä isoveljestään, joka kuoli, kun hän oli nuori. Kun vanhin Zosima oli nuori, hän oli ollut villi ja jumalaton mies armeijassa. Hän oli haastanut toisen miehen kaksintaisteluun erään tytön takia. Ennen kaksintaistelua hänen sydämensä oli kuitenkin muuttunut, ja kun toinen mies oli ampunut häntä, hän ei ampunut aseellaan toista kohti. Hän jätti armeijan ja liittyi pian sen jälkeen luostariin. Hän puhuu siitä, kuinka paljon hän rakastaa Raamattua ja kuinka kaikkien ihmisten pitäisi rakastaa toisiaan. Kun hän on lopettanut puheensa, hän yhtäkkiä laskeutuu lattialle, avaa kätensä ikään kuin syleilisi (halaisi) maailmaa, "rukoilee ja suutelee maata - kuten hän oli opettanut muillekin tekemään - hiljaa ja iloisesti hän luovutti sielunsa Jumalalle". Zosiman viimeinen oppitunti eroaa hyvin paljon Ivanin väitteistä, ja tarina syyllisestä miehestä, joka katui (oli pahoillaan), vapautuu ja saa anteeksi, on melkein vastakohta Suuren inkvisiittorin tarinalle, jossa syytön mies pannaan vankilaan ja tuomitaan. Zosima kuolee onnellisena, ja hänen viimeinen tekonsa on symboli kaikesta siitä, mitä hän opetti elämässään.

Kirja VII: Aljoša

Useimmat ihmiset ajattelevat, että koska Zosima oli niin pyhä, hänen ruumiinsa ei hajoa, ja jokin ihme tapahtuu. Kaikki järkyttyvät, kun Zosiman ruumis alkaa haista pahalle ja hajota hyvin nopeasti hänen kuolemansa jälkeen. Hänen vihollisensa sanovat tylysti, että tämä tarkoittaa, että Zosima ei ollutkaan pyhimys, vaan paha ihminen valepuvussa: esimerkiksi ankara isä Ferapont yrittää hullunrohkeasti saada demonit lähtemään Zosiman huoneesta. Aljoša on hyvin, hyvin järkyttynyt ja tuntee itsensä jopa vihaiseksi siitä, että Jumala saattoi antaa Zosiman kaltaisen viisaan,pyhän ja hyvän miehen joutua näin nöyryytetyksi. Hän tuntee epäilystä ja surua ja sanoo harkitsematta kyllä, kun Rakitin pakottaa hänet käymään Grusenkan luona. Rakitin ja Grushenka halusivat molemmat, että Aljoša olisi "syntinen" kuten he. Mutta sen sijaan, että hänen puhtautensa saastuisi (likaantuisi), Aljoša ja Grushenka lohduttavat toisiaan. Heistä tulee ystäviä: Grushenka saa Aljošan jälleen uskoon ja toivoon Zosiman kuoleman jälkeen, ja Aljoša auttaa hämmentynyttä Grushenkaa henkisesti. Sinä yönä hän näkee Zosiman unessa, ja Zosima kertoo hänelle, että hän on tehnyt hyvän teon Grushenkan hyväksi. Hän herää seisomaan, menee ulos, kaatuu maahan ja suutelee maata, kuten Zosima kuoli: "Hän ei tiennyt, miksi hän halasi maata, miksi hän ei voinut suudella sitä tarpeeksi, miksi hän kaipasi (halusi) suudella sitä koko maata... Hän suuteli sitä yhä uudelleen ja uudelleen, kastellen (tehden sen märäksi) kyynelillään, vannoen (luvaten) rakastavansa sitä aina, aina... Hän oli heikko nuorukainen pudotessaan maahan ja nousi vahvana ja päättäväisenä taistelijana. Hän tiesi sen... Eikä koskaan, koskaan sen jälkeen (sen jälkeen) Aljoša unohtaisi tuota hetkeä."

Kirja VIII: Mitya

Dmitri kokeilee kaikenlaista hurjaa yrittäessään maksaa Katerinalle rahat, jotka hän on varastanut tältä. Kukaan ei lainaa hänelle rahaa, eikä hänellä ole mitään myytävää. Lopulta hän menee Grushenkan luokse, ja kun hän huomaa, ettei tämä ole siellä, hän ryntää isänsä luokse. Siellä Gregori, vanha palvelija, saa hänet kiinni, ja paniikissa hän lyö Gregoria ja jättää tämän veriseksi ja tajuttomaksi. Hän palaa takaisin Grusenkan taloon ja järkyttyy kuullessaan, että Grusenkan on palannut vanhan rakastajansa luo. Hän päättää, että hänen on tapettava itsensä, mutta haluaa nähdä Grushenkan vielä kerran ennen sitä. Kun hän kuitenkin menee tapaamaan Grushenkaa, tämän "oikea rakastaja" on itse asiassa typerä, vanha ja ruma puolalainen, joka huijaa korttia. Kun Grushenka näkee miehen huijaavan ja kuulee miehen karkeat ja ilkeät sanat, hän tajuaa rakastavansa oikeasti Dmitriä, ei puolalaista. Kun mies loukkaa häntä, Dmitri lukitsee hänet huoneeseen. He aloittavat villit juhlat hedelmien ja viinin kera, jotka Dmitri on ostanut tuhansilla ruplilla, jotka hän on salaperäisesti ja yhtäkkiä saanut, ja hän ja Grushenka suunnittelevat yhteistä tulevaisuuttaan. Dmitri on yhä huolissaan Katerinan takaisinmaksusta, ja hän pelkää, että Gregorius saattaa kuolla. Yhtäkkiä muutamat poliisit ryntäävät sisään ja pidättävät hänet. Fjodor Karamazov on murhattu, ja he uskovat Dmitrin tehneen sen.

Kirja IX: Esitutkinta

Poliisi kuulustelee Dmitriä ja epäilee häntä kovasti, koska hän on yhtäkkiä saanut niin paljon rahaa ja koska kaikki sanovat, että hänellä on verta käsissään heti, kun hän tulee ulos isänsä talosta. He sanovat, että hänen täytyy joutua oikeuteen. Dmitri sanoo, että hänen saamansa rahat oli saatu näin: kun hän oli varastanut rahaa Katerinalta, hän oli käyttänyt siitä vain puolet ja ommellut loput salaa pieneen pussiin, ja kun hän oli kuullut, että Grushenka oli karannut puolalaisen kanssa, hän oli päättänyt käyttää loput rahat hurjissa juhlissa, ennen kuin tappaa itsensä; kukaan ei kuitenkaan usko häntä, ja hänet pannaan vankilaan.

Kirja X: Pojat

Sillä välin Aljoša on ystävystynyt koulupoikien kanssa, jotka olivat heittäneet Iljusta kivillä, ja saa heidät jälleen ystävystymään. Aljoša auttaa Iljushan perhettä, ja kaikki pojat rakastavat häntä kovasti. Hän ystävystyy Koljan kanssa, noin kaksi vuotta Iljushaa vanhemman pojan kanssa, joka on ylpeä ja "nauttii suunnattomasti" nuorempien poikien komentelusta. Kolja on hyvin vaikuttunut Aljošasta ja sanoo: "...maailmassa on vain yksi ihminen, joka voi sanoa Kolja Krasotkinille, mitä tehdä", tarkoittaen Aljošaa; hän jopa itkee: "Voi, Karamazov, meistä tulee hyvin läheisiä ystäviä. Ja kerronko sinulle, mistä pidän sinussa eniten? Siitä, että kohtelet minua aivan kuin tasavertaista ihmistä. Mutta me emme ole tasa-arvoisia - sinä olet ylivoimaisesti ylempiarvoinen (parempi kuin minä)!"" Kolja on hyvin älykäs ja tietää sen, mutta kun hän puhuu Aljošalle siitä, mitä hän ajattelee elämästä, Aljoša näkee nopeasti, että hänen "filosofiansa" on vain paljon Rakitinin sekoittamia ajatuksia; Aljoša kuitenkin kuuntelee häntä kunnioittavasti ja kertoo selvästi, mitä hän ajattelee elämästä. Katerinan lähettämä lääkäri tulee ja sanoo, että Iljusha kuolee, ja Kolja alkaa lopulta itkeä ääneen nähdessään sairaan ja onnettoman ystävänsä.

Kirja XI: Ivan

Aljoša vierailee Grushenkan luona, joka on muuttunut henkisesti. Vaikka hän on yhä kiivasluonteinen ja ylpeä, hänessä on uutta lempeyttä. Hän vierailee myös Lisen luona, josta on tullut äärimmäisen hysteerinen. Hän sanoo, ettei halua mennä naimisiin Lisen kanssa, ja nauraa ja itkee usein ilman syytä. Hän sanoo vihaavansa maailmaa ja haluavansa kuolla. Kun mies lähtee, hän paiskaa oven kiinni sormellaan ja kuiskaa: "Olen ilkeä, ilkeä, ilkeä, ilkeä (paha), halveksittava olento". Aljoša tapaa Ivanin ja kertoo Ivanille tietävänsä, että Ivan luulee hänen olevan osallisena isänsä murhaan, ja sanoo: "Et sinä tappanut isää... et sinä, et sinä!". Jumala on lähettänyt minut kertomaan tämän sinulle." Yllättyneenä ja huolestuneena Iivana kiirehtii vihaisena pois.

Ivan on käynyt Smerdjakovin luona, joka sanoo jatkuvasti tietävänsä, että Ivan halusi salaa Fjodor Pavlovitš Karamazovin kuolevan. Huolestuneena ja syyllisenä hän menee tapaamaan Katerinaa, joka näyttää hänelle Dmitrin humalassa kirjoittaman kirjeen, jossa hän uhkaa tappaa isänsä ja saada 3000 ruplaa. Ivan päättää, että Dmitri on tappanut hänen isänsä, kunnes hän vierailee jälleen Smerdjakovin luona - ja Smerdjakov myöntää avoimesti tappaneensa Fjodor Pavlovitšin. Smerdjakov sanoo myös, että hän pystyi tekemään tämän, koska Ivanin ajatukset "kaikesta olivat sallittuja". Ivan on kauhuissaan ja niin syyllinen, että hän näkee paholaisen, joka kiusaa häntä jatkuvasti, ja lopulta hän tulee hulluksi sinä päivänä, kun Smerdjakov hirttäytyy.

Kirja XII: Oikeudenmenetys

Seuraavana päivänä Dmitri Karamazovin oikeudenkäynti avattiin oikeudessa. Katerina kertoo, että Dmitri auttoi hänen isäänsä ja antoi hänelle rahaa sanomatta mitään pahaa hänestä. Fiksu asianajaja Fetjukovitsh saa kaikki todistajat, jotka pitävät Dmitriä syyllisenä, näyttämään hölmöiltä. Dmitrin juttu näyttää menevän hyvin, kunnes Ivan tulee ja sanoo murhanneensa isänsä, mikä saa kaikki hämmentymään. Sitten Katerina hyppää kauhuissaan ylös ja huutaa, että Ivan on syytön, ja näyttää kaikille Dmitrin hänelle kirjoittaman kirjeen, mikä on aivan päinvastaista kuin hänen ensimmäinen todistuksensa. Heti tämän jälkeen hän tuntee niin suurta syyllisyyttä ja surua Dmitrin "pettämisestä", että hän menee hysteeriseksi. Syyttäjä Ippolit Kirrillovitš sanoo, että Dmitri on syyllinen, ei hullu, ja että hän on tehnyt pahimman synnin - poika tappaa oman isänsä. Asianajaja Fetjukovitš taas sanoo, ettei Dmitrin syyllisyydestä ole mitään todellisia todisteita ja ettei Fjodor Pavlovitš Karamazov ole koskaan ollut Dmitrin todellinen isä; hän sanoo myös, että Dmitrin ainoa tapa aloittaa uusi elämä on vapauttaa hänet. Lähes kaikki pitävät Dmitriä syyttömänä, säälivät häntä ja uskovat, että hänet vapautetaan. Valamiehistö kuitenkin toteaa hänet syylliseksi, ja hänet pannaan vankilaan odottamaan karkotusta Siperiaan.

Epilogi

Oikeudenkäynnin jälkeen Katerina vie Ivanin kotiinsa ja hoitaa häntä. Aljoša pyytää häntä tapaamaan Dmitriä, joka on päättänyt paeta, ja Katerina suostuu. Hän menee tapaamaan Dmitriä, ja he antavat toisilleen anteeksi. Yhtäkkiä sisään tulee Grushenka, joka on järkyttynyt nähdessään Katerinan. Katerina pyytää häntä antamaan anteeksi myös hänelle, mutta Grushenka kieltäytyy vihaisena. Katerina kiirehtii pois, ja kaiken nähnyt Aljoša lähtee Iljušan hautajaisiin - hän on kuollut. Siellä hän pitää koulupojille puheen rakkaudesta ja anteeksiannosta ja pyytää heitä muistamaan tämän päivän aina, ja kirja loppuu toiveikkaana poikien hurratessa: "Kolme hurraa-huutoa Karamazoville!".

Aleksei (Aljoša) Fjodorovitš Karamazov

Pääkirjoitus, katso Aljoša Karamazov.

Kutsutaan myös nimellä: Alyoshka, Alyoshenka, Alyoshechka, Alxeichick, Lyosha, Lyoshenka.

Dostojevski kutsuu häntä Karamazovin veljesten "sankariksi". Kirjan alussa Dostojevski kuvailee häntä:

Lukija saattaa ehkä kuvitella, että nuorimieheni oli sairaalloinen, ylhäinen, alamittainen (pieni), pienikokoinen (laiha), kalpea ja kuluttava haaveilija. Juuri päinvastoin oli totta: Aljoša oli silloin terveyden perikuva, tukeva (vahva), punaposkinen, kirkassilmäinen yhdeksäntoista-vuotias poika. Hän oli myös hyvin komea ja hoikka, keskivertoa pitempi, hänellä oli tummanruskeat hiukset, säännölliset, vaikkakin melko pitkät kasvot ja kiiltävät tummanharmaat, laajalti levällään olevat silmät, jotka antoivat mietteliään ja seesteisen (rauhallisen) ilmeen.

- Dostojevski, Karamazovin veljekset, kirja I, luku viisi, s.32.

Hän on erityinen, koska hän uskoo Jumalaan hyvin syvällisesti, on epäitsekäs ja rakastaa kaikkia ihmisiä. Hän kieltäytyy (ei) tuomitsemasta ihmisiä ja on usein hyvin herkkä toisten ihmisten tunteille. Hän on lempeä, vaatimaton (ei ylpeä) ja hyvin ystävällinen, mutta ei koskaan typerä tai naiivi, ja siksi lähes kaikki pitävät hänestä ja luottavat häneen. "Lahja saada ihmiset rakastamaan häntä oli hänelle luontainen; hän sai ihmisten kiintymyksen suoraan ja vaivattomasti; se oli osa hänen luontoaan." Dmitri kutsuu häntä "kerubiksi"; Fjodor Pavlovitš Karamazov "...oli oppinut rakastamaan poikaansa syvästi ja vilpittömästi; itse asiassa hänen tunteensa Aljošaa kohtaan olivat sellaisia, joita hänen kaltaisensa mies ei olisi voinut koskaan odottaa tuntevansa ketään kohtaan." Hän sanoo Aljošalle: "...yksin sinun kanssasi tunnen itseni kunnon ihmiseksi tiettyinä hetkinä...", ja että Aljoša on hänen "ainoa oikea poikansa... ainoa, jota en pelkää". Iivana sanoo pitävänsä Aljošasta, koska hänellä on vahvat vakaumukset ja koska hän on yksi ainoista ihmisistä, joiden kanssa hän puhuu todella vilpittömästi. Kun Ivan kauhistuu lasten kärsimyksiä ja sanoo, että se on yksi syy, miksi hän ei voi uskoa Jumalaan, Aljoša auttaa ja rakastaa lapsia aktiivisesti, kuten Koljaa ja Iljusta. Hän on melkeinpä rakkauden ja anteeksiannon symboli ja edustaa ihmiskunnan henkistä puolta. Hän vaikuttaa koulupoikiin ja opettaa heille sitä, mitä Zosima opetti hänelle.

Dmitri (Mitya) Fjodorovits Karamazov

Kutsutaan myös nimellä: Dmitri, Mitka, Mitka, Mitri Fjodorovitsh, Mitri Fyodorovich.

Häntä kuvataan "kuriton poikana ja nuorena miehenä... vastuuton (ei vastuuntuntoinen), väkivaltainen, intohimoinen (voimakkaat tunteet), kuriton, kärsimätön...". Hänellä on Aljošan hyvä sydän, mutta isän aistillisuus. Hän on yleensä voimakkaiden tunteidensa hallitsema, kuten silloin, kun hän juoksee hulluna Grushenkan perässä, vaikka oli kihloissa ja vilpittömästi jopa rakastanut Katerinaa. Hän on symboli ihmiselle ja hänen kamppailulleen hyvän ja pahan (pahan) välillä, ja erityisesti ihmiskunnan ruumiilliselle osalle. Kirjan syyttäjä sanoo: "...Dmitri Karamazov edustaa suoraan Venäjää, sellaisena kuin se on nykyään... hän on kaikki siellä, vanha äitimme Venäjä; me voimme haistaa hänet! Voi, kuten hän, me olemme niin... vilpitöntä kansaa; olemme hämmästyttävä sekoitus hyvää ja pahaa; rakastamme valistusta ja Schilleriä, mutta rakastamme myös raivota ja riehua kapakoissa ja repiä juopuneiden ryyppykavereidemme parrat irti." Lopulta hänestä tulee parempi ja vahvempi mies, ja tämä osoittaa kirjailijan uskoa ihmiskunnan toivoon.

Ivan (Vanya) Fjodorovits Karamazov (Karamazov)

Kutsutaan myös nimellä: Vanka, Vanechka

Aljošan veli, jonka äiti Sofia on sama, Ivan on ehkä yksi tarinan monimutkaisimmista hahmoista. Hän on erittäin älykäs opiskelija (on todennäköistä, että hän edustaa romaanissa ihmiskunnan älyllistä puolta), ylpeä ja täynnä epäilyksiä. Dmitri kutsuu häntä "hiljaiseksi kuin hauta". Hän ei voi uskoa Jumalaan tai ajattelee, että jos Jumala on todellinen, hänen täytyy olla hyvin ilkeä Jumala, joka ei välitä ihmisistä. Hän sanoo, että "kaikki on mahdollista" - ei ole olemassa "hyvää" tai "pahaa". Hän kuitenkin inhoaa isänsä elämää, joka loogisesti ajatellen on hänen uskomustensa mukaan oikein. Hän on liian ylpeä seuratakseen omaa onneaan toimimalla oman rakkautensa mukaisesti Katerinaa kohtaan. Hänen lopullinen hulluutensa osoittaa romaanissa hänen uskomustensa hylkäämistä. Ivanin surullinen ongelma on se, että "hänen päänsä ei ole sopusoinnussa sydämensä kanssa": tunteillaan hän rakastaa Jumalan maailmaa, vaikka järjellään hän ei voi hyväksyä sitä. Iivana on sekä vahva oikeustaju, kuten Aljošalla, että onneton lasten kärsimyksestä; mutta toisin kuin Aljoša, joka aktiivisesti ystävystyy ja auttaa lapsia, Iivana ei tee asialle mitään. On epäselvää, mitä hänelle tapahtuu: mutta romaani päättyy niin iloisesti, että se antaa ymmärtää, että hän luultavasti löytää jonkinlaisen henkisen lunastuksen.

• Fjodor Pavlovits Karamazov

Dmitrin, Ivanin, Aljošan ja luultavasti Smerdjakovin isä. Himokas, mauton, valehteleva, karkea ja välittämättä siitä, ketä hän satuttaa, hän on äärimmäisen itsekäs ja välittää vain omista haluistaan. Hän pelkää enemmän Ivania kuin Dmitriä, mutta pitää Aljošasta, vaikka kiusaa ja pelottelee tätä mielellään. Hän ei juurikaan välitä pojistaan tai vaimoistaan. Joyce Carol Oates kuvailee häntä "...tietynlaiseksi perverssiksi (oudoksi) sekoitukseksi (sekoitukseksi) alentuneesta ja hengellisestä, loistavaksi koomiseksi luomukseksi, joka ei voi istua alas juomaan kyseenalaistamatta elämän tarkoitusta". Yhdessä himokkuutensa kanssa hänessä on kuitenkin yllättävää yksinkertaisuutta:

"Yleensä ihmiset, jopa pahat, ovat paljon naiivimpia ja yksinkertaisempia kuin oletamme (luulemme). Ja me itse olemme sitä myös."

• Agrafena (Grushenka) Aleksandrovna Svetlova

Kutsutaan myös nimellä: Grusha, Grushka

Nuorena rakastajansa pettämä nainen tulee kaupunkiin ja saa lähes kaikki kaupungin miehet rakastumaan häneen. Dmitri ja Fjodor Karamazov rakastavat häntä ja vihaavat toisiaan hänen takiaan. Kirjassa sanotaan "...kaikessa rehellisyydessä on sanottava, että hän oli hyvin, hyvin kaunis ja hänen kauneutensa oli sitä tyypillistä venäläistä kauneutta, joka herättää (luo) intohimoa niin monissa miehissä... Hän oli kaksikymmentäkaksi ja näytti täsmälleen ikäisekseen." Hän on esimerkiksi hyvin älykäs. Hän säästää hyvin rahaa, on ylpeä ja itse asiassa paljon puhtaampi kuin useimmat luulevat. Hän tykkää kiduttaa sekä Dmitriä että tämän isää huvikseen, nauraa heille ja kostaa ensimmäisen rakastajansa aiheuttaman loukkauksen; hän voi olla myös melko julma, kuten silloin, kun hän valehteli Katerinalle satuttaen ja loukaten tätä. Hänen sisällään piilevä lempeys, vilpittömyys ja ystävällisyys kuitenkin avautuu ja alkaa kasvaa, kun hän ystävystyy Aljošan kanssa. Aljoša sanoi: "Odotin löytäväni ilkeän sielun... Mutta sen sijaan olen löytänyt todellisen sisaren, aarteen, rakastavan sielun...".

• Pavel Fjodorovitš Smerdjakov

Hiljainen, ovela. Smerdjakov on "Haisevan Lizaveta" -nimisen idioottimaisen naisen poika, mistä hänen nimensä juontaa juurensa. Palvelijat Martha ja Gregori kasvattavat hänet, ja myöhemmin hänestä tulee Fjodor Karamazovin kokki. Hänellä on epilepsia ja hän on hyvin ilkeä, välillä hän näyttää pahuutensa avoimesti ja välillä hän teeskentelee olevansa hyvin nöyrä ja pelokas. Joskus hän soittaa kitaraa Marialle, vuokraemännän tyttärelle. Hän kunnioittaa Ivania suuresti, ja Ivanin uskomukset vaikuttavat vahvasti hänen murhaansa herra Karamazovia kohtaan. Hän on Ivanin "varjo" ja toteuttaa kaikki Ivanin salaiset ajatukset ja toiveet. Myöhemmin hän hirttää itsensä.

Smerdjakov on ajoittain melkein Ivanin "kaksoisolento"; kun Aljoša kysyy häneltä kohteliaasti, tietääkö hän, missä Dmitri on, hän vastaa kylmästi: "Enhän minä ole hänen vartijansa" (s. 269). Muutamaa sivua myöhemmin Ivan sanoo: "'Sinä aina jankutat siitä! Miten minä siihen liityn? Olenko minä veljeni Dmitrin vartija?"" (s. 275) Myöhemmin, kun Fjodor Pavlovitš puhuu humalassa siitä, miten hän teki Aljošan äidin Sofjan onnettomaksi loukkaamalla hänen Jumalaansa, Ivan muistuttaa hänelle vihaisesti, että Sofja oli myös hänen äitinsä. Fjodor huudahtaa yllättyneenä:

"Äitisi?...Mitä tarkoitat? Mistä äidistä sinä puhut? Oliko hän?... No, hitto vieköön, totta kai hän oli myös sinun äitisi!... Anteeksi, miksi, minä ajattelin Ivania... Hän, hän, hän!" Hän pysähtyi. Leveä (leveä), humalainen, puoliksi järjetön virne levisi hänen kasvoilleen. (p. 164)

On mahdollista, että hän luuli Ivania Lizavetan pojaksi - ehkä hän jopa sekoitti Ivanin itse Smerdjakoviin.

• Katerina (Katja) Ivanovna Verkhovstev (Katerina Ivanovna Verkhovstev)

Kutsutaan myös nimellä: Katka, Katenka

Erittäin ylpeä, kaunis ja herkkä nuori nainen, joka on Dmitryn morsian. Hänellä on vaaleat soikeat kasvot, mustat silmät, ja hän on hyvin pitkä - jopa pidempi kuin Grushenka. Hän yrittää teeskennellä marttyyria ja olemalla hyvin lojaali ja kärsimällä paljon, haluaa kaikkien näkevän ympärillään olevien ihmisten pahuuden. Hän rakastaa Ivania, mutta ei myönnä sitä edes itselleen ennen romaanin loppua.

• Zosima (Zossima, Zimovy)

Kiltti, rakastava, "melko iloinen" ja viisas vanhus, joka on Aljošan mentori ja opettaja ennen kuolemaansa. Hänen aito ja vilpitön hyvyytensä osoittaa muiden ihmisten virheet - jopa erittäin hyvä Aljoša on hämmentynyt ja kömpelö Lisen ja hänen isänsä seurassa, kun taas Zosima on hiljainen, kiltti ja rauhallinen. Hän näkee ihmiset selvästi. Aljoša saa vaikutteita hänen opetuksistaan ja käyttää niitä opettaakseen koulupoikia, joiden kanssa hän ystävystyy. On todennäköistä, että hänen hahmonsa on saanut vaikutteita Zadonskin pyhältä Tikhonilta. Dostojevski kirjoitti runoilija A. Maikoville: "Vain sinulle yksin teen tämän tunnustuksen... Aion kuvata (kuvata) todellisen Zadonskin Tikhonin, jonka olen kauan sitten ottanut sydämeeni todellisella ilolla." Karamazovin veljekset -teosta kirjoitettaessa nimi "Tikhon" oli sisällä, ja myöhemmin se korvattiin nimellä "vanhin Zosima".

• Katerina Ospovna Khokhlakov (Madame Khokhlakov)

Kaupungin rikas nainen, Karamazovien ja Katerinan ystävä. Hän on hieman itsekäs ja pinnallinen, ja hän on hyvin huolissaan tyttärestään Lisestä. Hän parodioi tietämättään sitä, mitä vanhin Zosima tosissaan sanoo siitä, että ihmiset eivät voi tuomita toisiaan, sanomalla iloisesti Dmitristä,

"Syyttäkää [Mitja] - se on niin inhimillistä (ystävällistä) ja osoittaisi, mikä siunaus uudistetut (muuttuneet) oikeusistuimet ovat... Ja jos hänet vapautetaan, pankaa hänet suoraan oikeusistuimesta päivälliselle kanssani, ja minä järjestän ystävien juhlat, ja me juomme uudistetuille oikeusistuimille. En usko, että hän olisi vaarallinen; sitä paitsi kutsun paljon ystäviä, jotta hänet voidaan aina johdattaa ulos, jos hän tekee jotain. Ja sitten hänestä saatetaan tehdä rauhantuomari tai jotain toisessa kaupungissa, sillä ne, jotka ovat itse olleet vaikeuksissa, ovat parhaita tuomareita. Ja sitä paitsi, kukapa ei nykyään kärsisi...?". (p. 703)

• Liza (Lise) Khokhlakov

Rouva Hohlakovin kaunis mutta ilkikurinen ja rampa tytär. Hän on rakastunut Aljošaan ja kihlautuu Aljošan kanssa, mutta päättää olla menemättä naimisiin. Hänestä tulee yhä hysteerisempi ja haluaa kärsiä. Vaikka Dmitrin kaltaiset ihmiset tulevat kärsimyksensä vuoksi henkisesti uusiksi, Lisen "kärsimys" on typerää ja itsekästä - kuten se, kun hän yrittää paiskata ovea kynsillään. Ivan sanoo "pitävänsä Lisestä", mutta suhtautuu hyvin halveksivasti tuohon "helvetin kissanpentuun".

• Mikhail Osipovich Rakitin

Nuori oppilas, jota Aljoša pitää ystävinään, mutta joka salaa inhoaa Aljošaa. Hän on ärtyisä ja sarkastinen, ei usko Jumalaan ja käyttää mielellään muodikkaita filosofisia teorioita, sanoo olevansa sosialisti ja sanoo asioita, joita Nietzsche sanoi. Häntä ärsyttää Aljošan todellinen puhtaus ja hän yrittää esitellä Aljošaa Grusenkalle toivoen, että tämä horjuttaa Aljošan uskonnollista uskoa.

• Nikolai Ivanov Krasotkin (Kolja)

Rohkea, ylpeä ja älykäs poika, joka ystävystyy Aljošan kanssa Iljusen sairastuttua.

Karamazovin veljekset -teoksessa ihmiset kamppailevat uskonnollisen uskon ja epäilyksen välillä. Kun Fjodor Karamazov kysyy: "Onko Jumalaa olemassa vai ei?". Iivana vastaa: "Ei, Jumalaa ei ole." Fjodor kääntyy Aljošan puoleen: "Aljoša, onko Jumala olemassa?" Aljoša vastaa päättäväisesti: "Jumala on olemassa." Dostojevski kirjoittaa kirjassaan, että uskon elämä on korkeampaa, parempaa, puhtaampaa ja onnellisempaa kuin epäilyksen, kylmän, kipeän ja hämmentävän elämän. Zosima ja Aljoša rakastavat ihmisiä ja ovat uskon symboli, kun taas Dostojevski osoittaa Ivanin hulluuden ja Smerdjakovin murhan kautta, että hänen mielestään epäily on pahasta. Dostojevski osoittaa myös luvussa "Suuri inkvisiittori", että vaikka uskoa ei ehkä voi ratkaista logiikalla, siinä on jotakin syvää, koskettavaa ja sanoin selittämätöntä - kuten Jeesuksen ja Aljošan suudelmassa tai Zosiman kumartumisessa maahan. Se etsii myös vapaata tahtoa: Ivan sanoo, että vapaa tahto on raskas taakka, kun taas Zosima ja Aljoša ovat yhtä mieltä siitä, että vapaa tahto on ilo ja Jumalan lahja ihmisille. Toinen tärkeä teema on anteeksianto: Zosima sanoo, että kaikkien on annettava anteeksi ja rakastettava, ja Aljoša ei koskaan tuomitse tai arvostele ihmisiä. Zosima sanoo, että ihmisten pitäisi antaa toisilleen vapaasti anteeksi, koska ihmisten synnit ovat niin sidoksissa toisiinsa, että jokaisella on jonkinlainen vastuu toisistaan, kuten silloin, kun Dmitri, ajattelematta asiaa sen enempää, tarttuu kapteeni Snegrievin partaan ja vetää häntä, mikä johtaa lopulta Iljušan kuolemaan. Ivanin kaltaiset ihmiset eivät pidä tästä ajatuksesta: hän vaatii edelleen, ettei hänellä ole mitään vastuuta toisten ihmisten synneistä, ja kun hänen on lopulta pakko hyväksyä se, hän tulee hulluksi.

Myös Dmitri, vaikka hän ei tappanut isäänsä, haluaa aluksi kärsiä löytääkseen rauhan ja uuden elämän. Molemmat veljekset tuntevat syyllisyyttä, ikään kuin he olisivat olleet ne, jotka tappoivat isänsä. Aljošan vahva vastuuntunto saa vanhin Zossiman kehottamaan häntä "lähtemään maailmalle", sillä hänellä on siellä tekemistä. Dostojevskin mielestä ihmisten pitäisi olla "naimisissa" ympäröivän maailman kanssa, sillä hänen mukaansa jokainen on osa Jumalan luomistyötä.

Suuri inkvisiittori

Jumalan olemassaolo on askarruttanut ihmisiä jo pitkään: onko Jumala olemassa vai ei? Dostojevski ilmeisesti ajatteli, että on.

Hän kirjoitti kirjoissaan kysymyksen kaksi vastakkaista puolta: Ivanin, ateisti-intellektuellin, ja Vanhin Zosiman näkemyksen. Kirjailija kutsui osaa, jossa Ivan ja vanhin Zosima kumpikin puhuvat uskomuksistaan, "romaanin kulminaatiopisteeksi" (Kirjeitä, 7567, 859). Dostojevski kirjoitti muistikirjaansa Suuri inkvisiittorista: "Nuo pölkkypäät eivät ole koskaan edes käsittäneet (ajatelleet) niin voimakasta Jumalan hylkäämistä kuin se on olemassa (on) Inkvisiittorissa ja sitä edeltävässä luvussa (sitä edeltävässä luvussa), johon koko kirja toimii vastauksena..... Koko Euroopassa ei ole ollut eikä ole olemassa niin voimakasta ilmaisua esteettisestä näkökulmasta kuin minun."

Kirjassa Ivan väittää, että maailmassa ei ole oikeutta. Hän on hyvin tyytymätön ihmisten kärsimyksiin maan päällä ja sanoo: "Minun on saatava kosto (oikeudenmukaisuus), tai tuhoan itseni". Eikä kostoa jossakin kaukaisessa (kaukaisessa) äärettömässä ajassa ja avaruudessa, vaan täällä maan päällä, ja sen voisin nähdä itse." Mutta maailmassa ei ole absoluuttista oikeudenmukaisuutta. Niinpä Ivan sanoo, että vain kaksi asiaa voi olla totta: joko Jumala ei ole todellinen, tai jos hän on todellinen, hänen täytyy olla epäoikeudenmukainen ja epäviisas Jumala.

Ivan ei ole myöskään unohtanut Jeesusta Kristusta. Kun Aljoša huudahtaa: "Mutta... sinä kysyit, onko maailmassa 'yhtään olentoa, joka voisi antaa anteeksi'. No, on olemassa. Ja hän voi antaa anteeksi kaikille kaiken, koska hän itse antoi viattoman verensä kaikkien syntien ja kaikkien puolesta. Unohdit mainita (puhua) Hänestä...". Iivana vastaa kertomalla tarinan Suuren inkvisiittorin. Suuri inkvisiittori -teoksessa Ivan näyttää Aljošalle, mikä hänen mielestään on Jeesuksen väärä ja mahdollisesti parempi, "oikeudenmukaisempi" hallinto.

Lukijat kirjoittivat Dostojevskille välittömästi kirjeitä sen jälkeen, kun Viides kirja Suuren inkvisiittorista julkaistiin suuressa huolestuneisuudessa, ja Dostojevski vastasi: "...sankarini jumalanpilkka tullaan voitokkaasti kumoamaan (vastaamaan) seuraavassa numerossa, jonka parissa työskentelen nyt pelolla, vapinalla ja kunnioituksella, sillä pidän tehtävääni (työtäni) . . . kansalaistekona." Kun Kuudes kirja, Dostojevskin "vastaus" Suuren inkvisiittorin teokseen, julkaistiin, hän oli kuitenkin paljon huolestuneempi: ""En tiedä, onnistuinko. Lasken itse, etten kyennyt ilmaisemaan kymmenesosaa siitä, mitä halusin... Vapisen sen puolesta tässä mielessä: riittääkö se vastaukseksi? . . . Kirjoitin sen suurella rakkaudella." D.H. Lawrence oli sitä mieltä, että "emme voi epäillä, etteikö inkvisiittori puhuisi Dostojevskin omaa lopullista mielipidettä Jeesuksesta".

Vanhin Zosima

Vanhin Zosiman sanat ennen kuolemaansa ovat ilmeisesti Dostojevskin "vastaus" Ivanille. Vanhin Zosima uskoo kilttiin ja oikeudenmukaiseen Jeesukseen, joka rakastaa ihmisiä hyvin paljon ja välittää heistä niin paljon, että kuoli heidän puolestaan.

Vanhin Zosima sanoo kärsimyksestä, että koska Jumala on kiltti ja oikeudenmukainen, kaikki kärsimys tulee ihmisestä. Mutta koska kaikkien elämä on yhteydessä toisiinsa, vanhin Zosima sanoo, emme voi syyttää ketään: "[Kaikki on kuin valtameri, kaikki virtaa ja sekoittuu; kosketus yhdessä paikassa saa aikaan liikettä maan toisessa päässä". Hän sanoo, että oikeudenmukaisuuden vaatimisen sijaan kaikkien pitäisi alkaa muuttua ja antaa toisilleen anteeksi. Sen sijaan, että sanotaan, että "kukaan ei ole syyllinen", hän sanoo, että "jokainen on vastuussa".

Vanhin Zosiman mukaan kärsimyksen tuska on ohimenevä asia - se ei kestä. Hän viittaa Jobin kirjaan ja sanoo,

Mutta kuinka [Job] voisi rakastaa noita uusia lapsia, kun niitä ensimmäisiä lapsia ei enää ole, kun hän on menettänyt heidät? Miten hän voisi olla täysin onnellinen noiden uusien lasten kanssa, vaikka ne olisivat kuinka rakkaita? Mutta hän voisi, hän voisi. Se on ihmiselämän suuri mysteeri, että vanha suru (suru) muuttuu vähitellen (ajan myötä) hiljaiseksi helläksi iloksi. Iän lempeä tyyneys (rauhallisuus) ottaa nuoruuden riehakkaan (villi) veren tilalle.

- Vanhin Zosima, Karamazovin veljekset.

Vaikka Dostojevski kirjoitti vanhin Zosiman vastauksesta Ivanin argumenttien vastauksena, hän puolustaa kristinuskoa koko kirjan ajan ja hahmojen itsensä kautta. Vanhin Zosima on onnellinen ja kunnioitettu, rakastettu ja rakastava, ja hän kuolee rauhallisesti ja iloisesti, mutta Ivan, joka on niin onneton ihmisten oikeudenmukaisuudesta, sanoo: "En ole koskaan voinut ymmärtää, miten voi rakastaa lähimmäistään", ja tyrmää talonpojan lumeen jäätymään. "'Hän jäätyy', ajatteli Ivan ja jatkoi matkaansa". Ja lopussa hänen kauhunsa ajatuksesta, että hän oli tavallaan isänsä murhaaja, ajaa hänet hulluksi. Vanhin Zosima on kuitenkin hyvin erilainen; hän siunaa ja auttaa ihmisiä jopa kuolemaisillaan, ja "Aljoša huomasi melkein aina, että monet, melkein kaikki, menivät ensimmäistä kertaa sisään vanhimman luo huolestuneina (peloissaan) ja levottomina, mutta tulivat lähes aina ulos kirkkaina ja iloisina kasvoina". Jopa Ivan kunnioittaa isä Zosimaa tavattuaan hänet ja tosissaan "ottaa [vastaan] hänen siunauksensa, [ja] kisse[s] hänen kätensä".

Kertoja (tarinan kertoja) on nimettömänä, ja vaikka hän tuntee kirjoittamiensa aiheiden kylmyyden ja synkkyyden, hän kirjoittaa lämpimästi ja kekseliäästi vakavan komiikan sävyyn. Vaikka kertoja saa joskus olla kaikkitietävä, hän puhuu itsestään myös "minä", sanoo asioita, jotka eivät suoraan liity juoneen, tyyliin, jota jotkut ovat kritisoineet. On mahdollista, että tämä kirjoitustyyli johtuu Dostojevskin tavasta kirjoittaa kirjoja: päivisin hän kirjoitti kiireesti ajatuksiaan muistivihkoonsa, ja illalla hänen vaimonsa Anna Snitkina Grigorjevna, joka oli stenografi, kopioi ne siististi ulos:

Kun Dostojevski saneli, hän ei koskaan lakannut kävelemästä ympäri huonetta ja vaikeina (vaikeina) hetkinä hän jopa repi hiuksiaan... Tyyli kolminkertaisine (kolminkertaisine) toistoineen, lausekkeineen, jotka on katkottu kuin puheessa, samansisältöisten substantiivien ja adjektiivien kasaantumisineen (kokoelmineen), jatkuvine (jatkuvine) pidättyväisyyksineen heijastaa tätä keskeytymätöntä kävelemistä ahtaassa tilassa. Tästä lähtien dostojevskilaisen lauseen rytmi voidaan määritellä (selittää) käveleväksi liikkeeksi, jossa puhutun sanan hengitys on merkitty kirjoitettuun tyyliin.

- Jacques Catteau,

Karamazovin veljekset on saanut varsin erikoisen ja vahvan kriittisen vastaanoton. Dostojevski julkaisi kirjojaan useissa lehdissä, ja jokainen niistä sai ihmiset kiistelemään ja pohtimaan niitä hyvin paljon. Sigmund Freud kutsui sitä "upeimmaksi koskaan kirjoitetuksi romaaniksi". Dostojevskin teokset vaikuttivat suuresti Franz Kafkaan.

Kriitikko Robin Feuer Miller kirjoitti, että Karamazovin veljekset oli Dostojevskin "...viimeinen ja kiistatta paras romaani".

Virginia Woolf sanoi: "Dostojevskilla on yksin kirjailijoista kyky rekonstruoida (tehdä uudelleen) ne kaikkein nopeimmat (nopeat) ja monimutkaisimmat mielentilat..... Tämä on täsmälleen päinvastainen menetelmä(tapa), jonka useimmat romaanikirjailijamme ovat omaksuneet(käyttäneet), pakon edessä(esimerkiksi). He jäljittelevät kaikki ulkoiset piirteet - tavan, maiseman, pukeutumisen ja sankarin vaikutuksen ystäviinsä - mutta hyvin harvoin ja vain hetkeksi tunkeutuvat hänen omassa mielessään raivoavaan ajatusten myllerrykseen. Mutta koko Dostojevskin kirjan kudos on tehty tällaisesta materiaalista..... Meidän on päästävä eroon vanhasta sävelestä, joka niin sinnikkäästi (jatkuu) korvissamme, ja tajuttava, miten vähän ihmisyyttämme ilmaistaan tuossa vanhassa sävelessä."

Kesäkuun 7. päivänä 1880, kuuluisaa "Pushkin-puhetta" edeltävänä iltana, hän kirjoitti keskiyöllä vaimolleen: "Kun kävelin salin poikki väliajalla, joukko ihmisiä, nuorukaisia, harmaapartaisia ja naisia, ryntäsi minua kohti huutaen: 'Sinä olet meidän profeettamme'. Meistä on tullut parempia ihmisiä sen jälkeen, kun luimme Karamazovit. (Lyhyesti sanottuna tajusin, miten valtavan tärkeä Karamazovit on.")". Seuraavana iltana, voittoisan puheensa jälkeen, hän kirjoitti hänelle: "Kun ilmestyin lavalle, auditorio jyrisi suosionosoituksista..... Kumarruin ja tein merkkejä anoen, että saisin lukea - mutta turhaan (turhaan): riemu (ilo), innostus (kaikki Karamazovien takia)!"."

Kaikki eivät kuitenkaan pitäneet Karamazovin veljeksistä. Tšaikovski, Venäjän merkittävä musiikkikirjailija, oli kiinnostunut Karamazovin veljeksistä, mutta päätti lopulta, että se oli "sietämätön" ja että kaikki hahmot olivat "hulluja". Jotkut ihmiset, kuten Henry James, Vladimir Nabokov ja D. H. Lawrence, suhtautuivat siihen hyvin kriittisesti (eivät pitäneet siitä). Esimerkiksi Lawrence sanoi, että Karamazovin veljekset -teoksessa hän ei pitänyt "näistä sairaalloisen itsetutkiskelevista venäläisistä, jotka sairaalloisesti uiskentelevat (uivat) Jeesuksen ihailussa (rakkaudessa), nousevat sitten ylös ja sylkevät hänen partaansa..... Se on pelkkää masturbaatiota, puolivillaista, ja siihen kyllästyy. Sitä kyllästyy siihen, että sille sanotaan, että Dostojevskin Suuren inkvisiittorin legenda "on syvällisin (syvin) julistus, joka koskaan on tehty ihmisestä ja elämästä." ... Mitä enemmän Dostojevski innostuu (innostuu) ihmissielun traagisesta (surullisesta) luonteesta, sitä enemmän menetän mielenkiintoni. Olen lukenut Suuren inkvisiittorin kolme kertaa, enkä koskaan muista, mistä siinä oikeastaan on kyse." Hän sanoi myös, että Karamazovin veljekset oli liian masentava, "koska, valitettavasti, ikävystyttävämmän todenmukainen. Aluksi se oli ollut räikeää romantiikkaa. Nyt luen Suuren inkvisiittorin vielä kerran, ja sydämeni uppoaa suoraan kenkieni läpi."

• Belknap, Robert L. Karamazovin veljesten synty : tekstin tekemisen estetiikka, ideologia ja psykologia. Evanston, Illinois: Northwestern University Press, 1990.
• Karamazovin veljesten rakenne. Haag ja Pariisi: Mouton, 1967.
• Dostojevski, Fjodor. Rikos ja rangaistus. Kääntäjä David McDuff. New York: Penguin Classics, 1993.
• Idiootti. Kääntäjä Alan Myers. New York: New Yorker, 1998: Oxford University Press, 1998.
• Frank, Joseph. Dostojevski. Princeton, New Jersey: Princeton University Press, 1996.
• Mochulsky, Konstantin. Dostojevski: elämä ja teos. Princeton, New Jersey: Princeton University Press, 1967.
• Sutherland, Stewart R. Ateismi ja Jumalan hylkääminen: Karamazovin veljekset. Oxford: Blackwell, 1977.
• Terras, Victor (1981, 2002). A Karamazov Companion. Madison, WI: University of Wisconsin Press.