Afroamerikkalainen kansalaisoikeusliike 1954–1968: Väkivallaton taistelu

Ennen Yhdysvaltain sisällissotaa Yhdysvalloissa oli lähes neljä miljoonaa mustaa orjaa. Vain valkoiset miehet, joilla oli omaisuutta, saivat äänestää, ja vain valkoiset saattoivat olla Yhdysvaltojen kansalaisia.

Sisällissodan jälkeen Yhdysvaltain hallitus hyväksyi kolme perustuslain muutosta:

• 13. lisäys (1865) lopetti orjuuden.
• 14. lisäys (1868) antoi afroamerikkalaisille kansalaisuuden.
• 15. lisäys (1870) antoi afroamerikkalaisille miehille äänioikeuden (naiset eivät tuolloin saaneet äänestää Yhdysvalloissa).

Etelässä

Sisällissodan jälkeen Yhdysvaltain hallitus yritti vahvistaa entisten orjien oikeuksia etelässä jälleenrakennusprosessin avulla. Jälleenrakennus päättyi kuitenkin vuonna 1877. Vuoteen 1890 mennessä eteläisten osavaltioiden lainsäädäntöelimet olivat jälleen täysin valkoisia. Etelän demokraatit, jotka eivät kannattaneet mustien kansalaisoikeuksia, hallitsivat etelää täysin. Tämä antoi heille paljon valtaa Yhdysvaltain kongressissa. Etelän demokraatit pystyivät esimerkiksi varmistamaan, että lynkkausta vastustavat lait eivät menneet läpi.

Vuodesta 1890 alkaen etelävaltioiden demokraatit alkoivat säätää osavaltioiden lakeja, jotka veivät afroamerikkalaisilta saavutetut oikeudet. Nämä rasistiset lait tunnettiin nimellä Jim Crow -lait. Niihin kuuluivat esimerkiksi:

• Lait, jotka tekivät mustien äänestämisen mahdottomaksi (tätä kutsutaan äänioikeuden menettämiseksi). Koska he eivät voineet äänestää, mustat eivät myöskään voineet olla valamiehistössä.
• Lait, jotka edellyttivät rotuerottelua - mustien ja valkoisten erottelua. Esimerkiksi mustat eivät voineet:
• Käyvät samoissa kouluissa, ravintoloissa tai sairaaloissa kuin valkoiset.
• Käytä samoja vessoja kuin valkoiset tai juo samoista suihkulähteistä.
• Istua valkoisten edessä busseissa

Vuonna 1896 Yhdysvaltain korkein oikeus päätti Plessy v. Ferguson -tapauksessa, että nämä lait olivat laillisia. He sanoivat, että oli hyvä, että asiat olivat "erillisiä mutta tasa-arvoisia". Etelässä kaikki oli erillään. Mustien koulujen ja kirjastojen kaltaiset paikat saivat kuitenkin paljon vähemmän rahaa, eivätkä ne olleet yhtä hyviä kuin valkoisille tarkoitetut paikat. Asiat olivat erillisiä, mutta eivät tasa-arvoisia.

Mustiin kohdistuva väkivalta lisääntyi. Yksittäiset henkilöt, ryhmät, poliisit ja valtavat ihmisjoukot saattoivat satuttaa tai jopa tappaa afroamerikkalaisia ilman, että hallitus yritti estää heitä tai rangaista heitä. Lynkkaukset yleistyivät.

Eri puolilla Yhdysvaltoja

Ongelmat olivat pahimmat etelässä. Sosiaalinen syrjintä ja jännitteet vaikuttivat kuitenkin afroamerikkalaisiin myös muilla alueilla.

Segregaatio asumisessa oli ongelma kaikkialla Yhdysvalloissa. Monet afroamerikkalaiset eivät voineet saada asuntolainaa talojen ostamista varten. Kiinteistönvälittäjät eivät myyneet mustille taloja lähiöissä, joissa asui valkoisia. He eivät myöskään halunneet vuokrata asuntoja valkoisten asuinalueilla. Liittovaltion hallitus ei tehnyt asialle mitään ennen 1950-lukua.

Kun presidentti Woodrow Wilson valittiin presidentiksi vuonna 1913, hän muutti valtion virastot eriytetyiksi. Hän uskoi, että erottelu oli parasta kaikille.

Mustat sotivat sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa. Armeija oli kuitenkin eriytetty, eikä heille annettu samoja mahdollisuuksia kuin valkoisille sotilaille. Mustien veteraanien aktivismin jälkeen presidentti HarryTruman poisti armeijan erottelun vuonna 1948.

Varhainen aktivismi

Afroamerikkalaiset yrittivät taistella syrjintää vastaan monin tavoin. He perustivat uusia ryhmiä ja yrittivät muodostaa ammattiliittoja. He yrittivät käyttää tuomioistuimia saadakseen oikeutta. Esimerkiksi vuonna 1909 perustettiin National Association for the Advancement of Colored People (NAACP). Se taisteli rotusyrjinnän lopettamiseksi oikeudenkäyntien, koulutuksen ja lobbauksen avulla.

Lopulta monet afroamerikkalaiset kuitenkin turhautuivat ja alkoivat inhota ajatusta siitä, että erottelun poistamiseksi käytettäisiin hitaita, oikeudellisia strategioita. Sen sijaan afroamerikkalaiset aktivistit päättivät käyttää mielenosoitusten, väkivallattomuuden ja kansalaistottelemattomuuden yhdistelmää. Näin alkoi afroamerikkalainen kansalaisoikeusliike vuosina 1954-1968.

Kuvagalleria

Brown v. opetuslautakunta (1954)

Etelävaltioiden ja eräiden muiden maan osien koulut olivat olleet erillisiä vuodesta 1896 lähtien. Tuona vuonna korkein oikeus oli päättänyt Plessy v. Ferguson -tapauksessa, että erottelu oli laillista, kunhan asiat olivat "erillisiä mutta tasa-arvoisia".

Vuonna 1951 kolmetoista mustaihoisen vanhempaa nosti ryhmäkanteen Kansasin Topekan opetuslautakuntaa vastaan. Kanteessa vanhemmat väittivät, että mustien ja valkoisten koulut eivät olleet "erillisiä mutta tasa-arvoisia". He sanoivat, että musta koulu oli paljon huonompi kuin valkoinen.

Oikeusjuttu päätyi lopulta Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen. Vuosien työn jälkeen Thurgood Marshall ja joukko muita NAACP:n asianajajia voittivat asian. Korkein oikeus päätti, että eriytetyt koulut olivat laittomia. Kaikki yhdeksän korkeimman oikeuden tuomaria olivat samaa mieltä.

Tuomioistuin totesi päätöksessään:

Olemme sitä mieltä, että julkisessa koulutuksessa ei ole sijaa periaatteelle "erillään mutta tasa-arvoisesti". Erilliset koulutustilat ovat luonnostaan epätasa-arvoisia.

Tämä oli kansalaisoikeusliikkeen ensimmäinen merkittävä voitto. Brown ei kuitenkaan kumonnut Plessy v. Ferguson -oikeudenkäyntiä. Brown teki erottelusta kouluissa laitonta. Muualla segregaatio oli kuitenkin edelleen laillista.

Montgomeryn bussikielto (1955-1956)

Kansalaisoikeusjohtajat keskittyivät Alabaman Montgomeryhin, koska erottelu oli siellä niin äärimmäistä. Joulukuun 1. päivänä 1955 paikallinen musta johtaja Rosa Parks kieltäytyi luovuttamasta istumapaikkaansa julkisessa bussissa tehdäkseen tilaa valkoiselle matkustajalle. Parks oli kansalaisoikeusaktivisti ja NAACP:n jäsen; hän oli juuri palannut väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta käsittelevästä koulutuksesta. Hänet pidätettiin.

Afroamerikkalaiset kokoontuivat ja järjestivät Montgomeryn linja-autoboikotin. He päättivät, että he eivät enää matkustaisi busseissa, ennen kuin heitä kohdeltaisiin samalla tavalla kuin valkoisia. Segregaation aikana mustat eivät voineet istua valkoisten edessä, vaan heidän oli istuttava bussin takaosassa. Jos valkoinen käski mustaa siirtymään, jotta tämä voisi istua, mustan oli myös istuttava.

Suurin osa Montgomeryn 50 000 afroamerikkalaisesta osallistui boikottiin. Se kesti 381 päivää ja vei bussijärjestelmän lähes konkurssiin. Samaan aikaan NAACP oli valmistellut oikeudenkäyntiä bussiliikenteen erottelusta. Vuonna 1956 he voittivat jutun, ja korkein oikeus määräsi Alabaman poistamaan erottelun busseissaan. Boikotti päättyi voittoon.

Eriytymisen poistaminen Little Rock Central High Schoolista (1957)

Vuonna 1957 NAACP oli värvännyt yhdeksän afroamerikkalaista oppilasta (joita kutsuttiin nimellä "Little Rock Nine") Little Rock Central High Schooliin Little Rockissa, Arkansasissa. Tätä ennen kouluun oli päästetty vain valkoisia. Little Rockin koululautakunta oli kuitenkin suostunut noudattamaan korkeimman oikeuden päätöstä asiassa Brown v. Board of Education ja poistamaan erottelun kouluissaan.

Sitten tuli mustien oppilaiden ensimmäinen koulupäivä. Arkansasin kuvernööri kutsui Arkansasin kansalliskaartin sotilaita estämään mustia oppilaita edes menemästä kouluun. Tämä oli vastoin korkeimman oikeuden päätöstä, joten presidentti Dwight D. Eisenhower puuttui asiaan. Hän otti Arkansasin kansalliskaartin haltuunsa ja määräsi heidät poistumaan koulusta. Sitten hän lähetti Yhdysvaltain armeijan sotilaita suojelemaan oppilaita. Tämä oli tärkeä kansalaisoikeuksien voitto. Se tarkoitti, että liittovaltion hallitus oli valmis puuttumaan asiaan ja pakottamaan osavaltiot lopettamaan erottelun kouluissa.

Valitettavasti monet koulun valkoiset oppilaat kohtelivat Little Rock Nine -ryhmää hyvin huonosti. Lukuvuoden lopussa Little Rock Central High School suljettiin, jotta sen ei tarvitsisi päästää mustia oppilaita seuraavana vuonna. Muut koulut eri puolilla etelää tekivät samoin.

Istumalakot (1958-1960)

Vuosina 1958-1960 aktivistit protestoivat lounasravintoloissa (kaupoissa sijaitsevissa pienissä ravintoloissa) vallitsevaa rotuerottelua istumalakkojen avulla. He istuivat lounastiskille ja pyysivät kohteliaasti saada ostaa ruokaa. Kun heitä kehotettiin poistumaan, he jatkoivat istumista tiskillä hiljaa. Usein he jäivät, kunnes lounastiski suljettiin. Aktivistiryhmät palasivat samoihin paikkoihin, kunnes ne suostuivat palvelemaan afroamerikkalaisia lounasravintoloissaan.

Vuonna 1958 NAACP järjesti ensimmäisen istumalakon Wichitassa, Kansasissa. He istuivat lounastiskillä Dockum's Drug Store -nimisessä kaupassa. Kolmen viikon kuluttua he saivat kaupan poistamaan erottelun. Pian sen jälkeen kaikki Dockumin apteekit Kansasissa poistivat syrjinnän. Seuraavaksi Oklahoma Cityssä Oklahomassa opiskelijat järjestivät menestyksekkään istumakatselmuksen toisessa apteekissa.

Vuonna 1960 korkeakouluopiskelijat (mukaan lukien jotkut valkoiset opiskelijat) alkoivat istua Woolworthin lounastiskillä Greensborossa, Pohjois-Carolinassa. Jonkin ajan kuluttua he alkoivat istua myös muissa lounastiskeissä. Niiden myymälöiden myynti, joissa oli lounastiskit, laski kolmanneksen. Nämä kaupat poistivat erottelun, jotta ne eivät menettäisi enää rahaa. Viisi kuukautta kestäneiden istumalakkojen jälkeen Greensboron Woolworth's poisti myös lounastiskinsä segregaation. Sanomalehdet ympäri maata kirjoittivat Greensboron istumalakoista. Pian ihmiset alkoivat istua kaikkialla etelässä.

Muutama päivä sen jälkeen, kun Greensboron opiskelijat olivat aloittaneet istumalakkonsa, Tennesseen Nashvillessä opiskelijat aloittivat oman istumalakkonsa. He valitsivat kaupat Nashvillen kaupunginosasta, jossa oli eniten yrityksiä. Ennen istumalakkojensa aloittamista he päättivät, etteivät he käyttäisi väkivaltaa, tapahtuipa mitä tahansa. He laativat säännöt, joita myös muiden kaupunkien aktivistit alkoivat käyttää. Heidän säännöissään sanottiin:

Älä [lyö] takaisin tai kiroile, jos sinua käytetään väärin. ... Älkää tukkiko kauppojen sisäänkäyntejä ulkona [tai] käytäviä sisällä. [Olkaa aina kohteliaita] ja ystävällisiä. Istukaa suorassa; katsokaa aina tiskiin päin. ... Ohjatkaa tiedonhakijat kohteliaasti johtajanne luo. Muistakaa Jeesuksen, Gandhin ja Martin Luther Kingin opetukset. Rakkaus ja väkivallattomuus ovat tie.

Monet Nashvillen opiskelijat joutuivat valkoisten ryhmien hyökkäysten kohteeksi ja pahoinpitelyn kohteeksi, heidät pidätettiin ja poliisit jopa pahoinpitelivät heitä. Opiskelijat olivat kuitenkin aina väkivallattomia. Heidän protestinsa ja heihin kohdistuneet hyökkäykset toivat lisää lehtijuttuja ja huomiota. Se osoitti myös, kuinka aktivistit olivat todella väkivallattomia. Kolme kuukautta kestäneiden istumalakkojen jälkeen kaikki Nashvillen keskustan tavaratalojen lounasravintolat erotettiin toisistaan.

Pian koko maassa järjestettiin istumalakoneita. Istumalakoja oli jopa Nevadassa ja pohjoisen osavaltioissa, kuten Ohiossa. Yli 70 000 mustaa ja valkoista ihmistä osallistui istumalakkoihin. He protestoivat istumalakkojen avulla kaikenlaisia segregoituja paikkoja vastaan - ei vain lounasravintoloita, vaan myös rantoja, puistoja, museoita, kirjastoja, uima-altaita ja muita julkisia paikkoja.

Istumalakko sai jopa presidentti Eisenhowerin tuen. Greensboron istumalakkojen alettua hän sanoi olevansa "syvästi myötämielinen kaikkien ryhmien pyrkimyksille nauttia perustuslain takaamista tasa-arvoisista oikeuksista".

Huhtikuussa 1960 istumalakkoihin osallistuneet opiskelijat kutsuttiin konferenssiin. Konferenssissa he päättivät perustaa opiskelijoiden väkivallattoman koordinointikomitean (SNCC). SNCC:stä tulisi tärkeä ryhmä kansalaisoikeusliikkeessä.

Freedom Rides (1961)

Vuonna 1960 korkein oikeus oli päättänyt asiassa Boynton v. Virginia, että oli laitonta erotella ihmisiä julkisissa liikennevälineissä, jotka kulkivat osavaltiosta toiseen. Vuonna 1961 opiskelija-aktivistit päättivät testata, noudattaisivatko eteläiset osavaltiot tätä päätöstä. Ryhmät mustia ja valkoisia aktivisteja päättivät matkustaa busseilla halki etelän ja istua yhdessä sen sijaan, että olisivat tehneet erottelua. He suunnittelivat ajavansa busseilla Washingtonista New Orleansiin, Louisianaan. He kutsuivat näitä matkoja nimellä "Freedom Rides".

Vapauden ratsastajat kohtasivat vaaroja ja väkivaltaa. Esimerkiksi:

• Alabamassa yksi bussi joutui tulipommin kohteeksi, ja Freedom Riders -matkustajat joutuivat juoksemaan henkensä edestä.
• Birminghamissa, Alabamassa, yleisen turvallisuuden komissaari Eugene "Bull" Connor antoi Ku Klux Klanin jäsenten hyökätä vapauden ratsastajien kimppuun 15 minuutin ajan ennen kuin poliisi "suojasi" heitä. Ratsastajia hakattiin pahoin, ja yksi heistä tarvitsi 50 tikkiä päähänsä.
• Montgomeryssä, Alabamassa, valkoisten joukko (suuri, vihainen joukko) hyökkäsi Freedom Riders -joukkojen kimppuun. Tämä aiheutti valtavan mellakan, joka kesti kaksi tuntia. Viisi Freedom Rideria joutui sairaalaan, ja 22 muuta loukkaantui.

Opiskelijoiden väkivallaton koordinointikomitea (SNCC) toi lisää vapauden ratsastajia pitämään liikettä yllä. Myös heihin kohdistui väkivaltaa:

• Montgomeryssä toinen väkijoukko hyökkäsi bussin kimppuun. He löivät yhden aktivistin tajuttomaksi ja löivät toiselta aktivistilta hampaat irti.
• Jacksonissa Mississippissä Freedom Riders -ryhmä pidätettiin, koska he käyttivät "vain valkoisille tarkoitettuja" vessoja ja lounasravintoloita.
• Liikkeeseen liittyi uusia vapauden ratsastajia. Kun he saapuivat Jacksoniin, heidätkin pidätettiin. Kesän loppuun mennessä yli 300 oli joutunut vankilaan.

Uusi laki

Ihmiset ympäri maata alkoivat kuitenkin tukea Freedom Riders -joukkoja, jotka eivät olleet koskaan käyttäneet väkivaltaa, vaikka heidän kimppuunsa oli hyökätty. Lopulta Robert Kennedy, veljensä John F. Kennedyn hallituksen oikeusministeri, vaati uutta lakia erottelun poistamisesta. Siinä sanottiin seuraavaa:

• Ihmiset saivat istua busseissa missä tahansa.
• Linja-autoasemilla ei saisi olla "valkoinen" ja "värillinen" -kylttejä.
• Valkoisille ja mustille ei saanut olla erillisiä juomalähteitä, käymälöitä tai odotushuoneita.
• Lounasravintoloiden piti palvella kaikenrotuisia ihmisiä...

Äänestäjien rekisteröinti (1961-1965)

Vuosina 1961-1965 aktivistiryhmät yrittivät saada mustat ihmiset rekisteröitymään (rekisteröitymään) äänestämään. Jälleenrakentamisen päättymisestä lähtien eteläiset osavaltiot olivat säätäneet lakeja ja käyttäneet monia strategioita estääkseen mustia rekisteröitymästä äänioikeutetuiksi. Usein nämä lait eivät koskeneet valkoisia.

Äänestäjien rekisteröintiaktivistit aloittivat Mississippissä. Kaikki Mississipin kansalaisoikeusjärjestöt liittyivät yhteen saadakseen ihmiset rekisteröitymään. Louisianan, Alabaman, Georgian ja Etelä-Carolinan aktivistiryhmät aloittivat sen jälkeen samanlaisia ohjelmia. Kun aktivistit kuitenkin yrittivät rekisteröidä mustia ihmisiä äänestämään, poliisi, valkoiset rasistit ja Ku Klux Klan hakkasivat, pidättivät, ampuivat ja jopa murhasivat heidät.

Samaan aikaan mustat ihmiset, jotka yrittivät rekisteröityä äänestämään, saivat potkut työpaikoiltaan, heidät heitettiin ulos kodeistaan, heitä hakattiin, pidätettiin, uhkailtiin ja joskus murhattiin.

Vuonna 1964 hyväksyttiin vuoden 1964 kansalaisoikeuslaki. Se teki syrjinnästä laitonta, ja siinä sanottiin erityisesti, että oli laitonta soveltaa erilaisia äänestäjien rekisteröintivaatimuksia eri rotuihin. Lain hyväksymisen jälkeenkin eteläiset osavaltiot vaikeuttivat kuitenkin edelleen mustien ihmisten äänestämistä. Lopuksi hyväksyttiin vuoden 1965 äänioikeuslaki. Tämä laki sisälsi keinoja varmistaa, että kaikki Yhdysvaltojen kansalaiset saivat äänioikeutensa.

Mississippin yliopistojen integrointi (1956-1965)

Vuonna 1956 musta mies nimeltä Clyde Kennard halusi päästä Mississippi Southern Collegeen. Kennard oli palvellut Korean sodassa, ja hän halusi käyttää GI Bill -lainaa päästäkseen collegeen. Collegen johtaja William McCain pyysi osavaltion poliitikkoja ja paikallista rasistiryhmää, joka kannatti rotuerottelua, varmistamaan, ettei Kennard pääsisi collegeen.

Kenner pidätettiin kahdesti rikoksista, joita hän ei koskaan tehnyt. Lopulta hänet tuomittiin seitsemän vuoden vankeuteen. Kun Kennard oli viettänyt kolme vuotta vankilassa pakkotyössä, kuvernööri Ross Barnett armahti hänet. Toimittajat olivat perehtyneet Kennardin tapaukseen ja kirjoittaneet, että osavaltio ei antanut Kennardille hänen paksusuolisyöpäänsä tarvitsemaansa hoitoa. Kennard kuoli samana vuonna. Myöhemmin, vuonna 2006, tuomioistuin päätti, että Kennard oli syytön rikoksiin, joista hänet oli tuomittu vankilaan.

Syyskuussa 1962 James Meredith voitti oikeusjutun, joka antoi hänelle oikeuden päästä Mississippin yliopistoon. Hän yritti kolme kertaa päästä yliopistoon ilmoittautumaan kursseille. Kuvernööri Ross Barnett esti Meredithin pääsyn joka kerta. Hän sanoi Meredithille: ["Mississippissä ei integroida kouluja niin kauan kuin minä olen kuvernöörinne." Hän sanoi Meredithille: "Mississippissä ei integroida kouluja niin kauan kuin minä olen kuvernöörinne."

Oikeusministeri Robert Kennedy lähetti Yhdysvaltain liittovaltion sheriffit suojelemaan Meredithiä. Syyskuun 30. päivänä 1962 Meredith pääsi collegeen marshalien suojelemana. Samana iltana opiskelijat ja muut rasistiset valkoiset aloittivat kuitenkin mellakan. He heittivät kiviä ja ampuivat marshaleita aseilla. Kaksi ihmistä sai surmansa, 28 marshalia ammuttiin ja 160 ihmistä loukkaantui. Presidentti John F. Kennedy lähetti Yhdysvaltain armeijan kouluun lopettamaan mellakan. Meredith pystyi aloittamaan opetuksen yliopistossa armeijan saapumista seuraavana päivänä. Meredith selviytyi ahdistelusta ja eristämisestä collegessa ja valmistui 18. elokuuta 1963 valtiotieteiden kandidaatiksi.

Meredith ja muut aktivistit jatkoivat työtään julkisten yliopistojen erottelun poistamiseksi. Vuonna 1965 kaksi ensimmäistä afroamerikkalaista opiskelijaa pääsi Etelä-Mississippin yliopistoon.

Birminghamin kampanja (1963)

Vuonna 1963 Southern Christian Leadership Conference (SCLC) aloitti kampanjan Birminghamissa, Alabamassa. Sen tavoitteina oli purkaa Birminghamin keskustan kauppojen segregaatio, tehdä työhönotosta oikeudenmukaista ja perustaa mustista ja valkoisista koostuva komitea, joka laati suunnitelman Birminghamin koulujen segregaation purkamiseksi. Martin Luther King kuvaili Birminghamia "luultavasti Yhdysvaltojen [täysin] segregoituneimmaksi kaupungiksi".

Birminghamin yleisen turvallisuuden komissaari oli Eugene "Bull" Connor. (Yleisen turvallisuuden komissaari vastaa poliisi- ja palolaitoksesta ja käsittelee hätätilanteita, jotka voivat olla vaarallisia kaupungin asukkaille.) ) Connor vastusti voimakkaasti integraatiota. Hän antoi usein poliisin, Ku Klux Klanin ja rasististen valkoisten hyökätä kansalaisoikeusaktivistien kimppuun. Hän lupasi, ettei mustia ja valkoisia koskaan integroitaisi Birminghamissa.

Aktivistit käyttivät muutamia erilaisia väkivallattomia protestointitapoja, kuten istumalakkoilua, "polvistumista" paikallisissa kirkoissa ja marsseja. ^{s. 218} Kaupunki sai kuitenkin oikeuden määräyksen, jonka mukaan kaikki tällaiset protestit olivat laittomia. Aktivistit tiesivät, että tämä oli laitonta, ja kansalaistottelemattomuutta osoittaen he kieltäytyivät noudattamasta oikeuden määräystä. ^{s. 108} Mielenosoittajat, Martin Luther King mukaan lukien, pidätettiin.

Vankilassa Kingiä pidettiin eristyssellissä. Siellä hän kirjoitti kuuluisan "Kirjeen Birminghamin vankilasta". Hänet päästettiin vapaaksi noin viikon kuluttua.

Lasten ristiretki

Hyvin harvalla aktivistilla oli kuitenkin varaa ottaa riski joutua pidätetyksi. Eräs SCLC:n johtajista keksi sitten kouluttaa lukiolaisia, opiskelijoita ja peruskoululaisia osallistumaan mielenosoituksiin. Hän järkeili, että opiskelijoilla ei ollut kokopäivätyötä, eikä heillä ollut perheitä, joista olisi pitänyt huolehtia, ja heillä oli "varaa" olla vankilassa enemmän kuin vanhemmillaan.

Newsweek-lehti nimesi tämän suunnitelman myöhemmin "Lasten ristiretkeksi". Toukokuun 2. päivänä yli 600 oppilasta, joista jotkut olivat jopa 8-vuotiaita, yritti marssia paikallisesta kirkosta kaupungintalolle. Heidät kaikki pidätettiin.

Seuraavana päivänä toiset 1 000 opiskelijaa lähti marssille. Bull Connor päästi poliisikoirat hyökkäämään heidän kimppuunsa ja käytti paloletkuja opiskelijoiden kaatamiseen. Toimittajat olivat paikalla, ja väkivallasta kertovia videoita ja kuvia näytettiin televisiossa ja painettiin ympäri maata.

Sopimus

Ihmiset kaikkialla Yhdysvalloissa suuttuivat niin paljon näiden videoiden näkemisestä, että presidentti Kennedy teki yhteistyötä SCLC:n ja Birminghamin valkoisten yritysten kanssa sopimuksen aikaansaamiseksi. Siinä sanottiin:

• Lounasravintolat ja muut julkiset paikat keskustan alueella erotettaisiin toisistaan.
• He perustaisivat komitean selvittämään, miten syrjintä voitaisiin lopettaa palkkaamisessa...
• Kaikki vangitut mielenosoittajat päästettäisiin vapaaksi (AFL-CIO:n kaltaiset ammattiliitot olivat auttaneet keräämään rahaa takuita vastaan).
• Mustat ja valkoiset johtajat kommunikoivat säännöllisesti

Osa Birminghamin valkoisista ei ollut tyytyväinen tähän sopimukseen. He pommittivat SCLC:n päämajaa, Kingin veljen kotia ja hotellia, jossa King oli majoittunut. Tuhannet mustat reagoivat mellakoimalla; jotkut polttivat rakennuksia, ja yksi jopa puukotti ja satutti poliisia. ^{s. 301.}

Syyskuun 15. päivänä 1963 Ku Klux Klan pommitti Birminghamissa kirkkoa, jossa kansalaisoikeusaktivistit kokoontuivat usein ennen marssejaan. Koska kyseessä oli sunnuntai, jumalanpalvelukset olivat käynnissä. Pommi tappoi neljä nuorta tyttöä ja satutti 22 muuta ihmistä.

"Tyytymättömyyden nousuvesi" (1963)

Kevään ja kesän 1963 aikana mielenosoituksia järjestettiin yli sadassa Yhdysvaltain kaupungissa, myös pohjoisissa kaupungeissa. Chicagossa oli mellakoita sen jälkeen, kun valkoinen poliisi oli ampunut 14-vuotiaan mustan pojan, joka oli pakenemassa ryöstöpaikalta. Philadelphiassa ja Harlemissa mustat aktivistit ja valkoiset työläiset ottivat yhteen, kun aktivistit yrittivät integroida valtion rakennushankkeita. Kesäkuun 6. päivänä yli tuhat valkoista hyökkäsi Pohjois-Carolinassa järjestetyn istumalakon kimppuun; mustat aktivistit taistelivat vastaan, ja yksi valkoinen mies sai surmansa.

Marylandin Cambridgessa valkoiset johtajat julistivat sotatilalain lopettaakseen mustien ja valkoisten väliset taistelut. Oikeusministeri Robert Kennedyn oli puututtava asiaan, jotta saatiin aikaan sopimus kaupungin erottelun purkamisesta.

Kesäkuun 11. päivänä 1963 Alabaman kuvernööri George Wallace seisoi Alabaman yliopiston ovella estääkseen kahden ensimmäisen mustan opiskelijan pääsyn sisään. Presidentti Kennedyn oli lähetettävä Yhdysvaltain sotilaita pakottamaan Wallace pois oviaukosta ja varmistamaan, että mustat opiskelijat pääsivät kouluun.

Sillä välin Kennedyn hallitus oli tullut hyvin huolestuneeksi. Mustien johtajat olivat kertoneet Robert Kennedylle, että afroamerikkalaisten oli yhä vaikeampi olla väkivallattomia, kun heidän kimppuunsa hyökättiin ja kun Yhdysvaltain hallitukselta kesti niin kauan auttaa heitä saamaan kansalaisoikeutensa. Kesäkuun 11. päivän iltana presidentti Kennedy piti puheen kansalaisoikeuksista. Hän puhui "kasvavasta tyytymättömyyden [tyytymättömyyden] aallosta, joka uhkaa yleistä turvallisuutta". Hän pyysi kongressia säätämään uusia kansalaisoikeuslakeja. Hän pyysi myös amerikkalaisia tukemaan kansalaisoikeuksia "moraalisena kysymyksenä ... jokapäiväisessä elämässämme".

Kesäkuun 12. päivän varhain aamulla Ku Klux Klanin jäsen murhasi Mississippin NAACP:n johtajan Medgar Eversin. ^{s. 113} Seuraavalla viikolla presidentti Kennedy antoi kongressille kansalaisoikeuksia koskevan lakiesityksensä ja pyysi heitä tekemään siitä lain. ^{s. 126}

Marssi Washingtoniin (1963)

Vuonna 1963 kansalaisoikeusjohtajat suunnittelivat mielenosoitusmarssin Washingtoniin. Kaikki tärkeimmät kansalaisoikeusryhmät, jotkut ammattiliitot ja muut liberaaliryhmät tekivät yhteistyötä marssin suunnittelussa. Marssin koko nimi oli "The March on Washington for Jobs and Freedom". Marssin tavoitteina oli saada kansalaisoikeuslait läpi, saada Yhdysvaltain hallitus luomaan lisää työpaikkoja ja saada kaikille yhtäläiset, hyvät asunnot, koulutus, työpaikat ja äänioikeus. Tärkein tavoite oli kuitenkin saada presidentti Kennedyn kansalaisoikeuslaki läpi. ^{s. 159.}

Monet ajattelivat, että näin monen aktivistin olisi mahdotonta kokoontua yhteen ilman väkivaltaa ja mellakointia. Yhdysvaltain hallitus hankki 19 000 sotilasta lähistölle mellakoiden varalta. Sairaalat valmistautuivat hoitamaan valtavia määriä loukkaantuneita ihmisiä. Hallitus teki alkoholin myynnin Washingtonissa laittomaksi kyseiseksi päiväksi. ^{s. 159}.

Marssi Washingtoniin oli yksi Yhdysvaltojen historian suurimmista väkivallattomista ihmisoikeusprotesteista. Martin Luther King Jr. uskoi, että 100 000 marssijaa tekisi tapahtumasta menestyksekkään. Marssille kokoontui 28. elokuuta 1963 noin 250 000 aktivistia eri puolilta maata. Marssivien joukossa oli noin 60 000 valkoista ihmistä (mukaan lukien kirkolliset ryhmät ja ammattiliittojen jäsenet) sekä 75-100 kongressin jäsentä. ^{s. 160} Yhdessä he marssivat Washingtonin muistomerkiltä Lincolnin muistomerkille. Siellä he kuuntelivat kansalaisoikeusjohtajien puheita.

Martin Luther King Jr. puhui viimeisenä. Hänen puheestaan "Minulla on unelma" tuli yksi historian kuuluisimmista kansalaisoikeuspuheista.

Historioitsijat ovat sanoneet, että marssi Washingtoniin auttoi saamaan presidentti Kennedyn kansalaisoikeuslain läpi.

Malcolm X liittyy liikkeeseen (1964)

Malcolm X oli amerikkalainen pappi, joka kääntyi islaminuskoon vankilassa noin vuonna 1948. Hänestä tuli Nation of Islam -ryhmän jäsen. ^{s. 138} Tämä ryhmä uskoi mustien ylivaltaan - siihen, että musta rotu oli kaikista paras. He uskoivat, että mustien tulisi olla täysin riippumattomia valkoisista ja että heidän tulisi lopulta palata Afrikkaan. ^{s. 127-128, 132-138sivut. 149-152} He uskoivat myös, että mustilla oli oikeus taistella vastaan ja käyttää väkivaltaa oikeuksiensa saamiseksi. Tämän vuoksi Malcolm X ja Nation of Islam eivät tukeneet kansalaisoikeusliikettä, koska se oli väkivallaton ja kannatti integraatiota. ^{s. 79-80.}

Maaliskuussa 1964 Malcolm X kuitenkin erotettiin Nation of Islam -järjestöstä, koska hänellä oli erimielisyyksiä ryhmän johtajan Elijah Muhammadin kanssa. Hän tarjoutui työskentelemään muiden kansalaisoikeusryhmien kanssa, jos nämä hyväksyisivät, että mustilla oli oikeus puolustaa itseään.

Maaliskuun 26. päivänä 1964 Malcolm tapasi Martin Luther King Jr:n. Malcolmilla oli suunnitelma saattaa Yhdysvallat YK:n eteen syytteistä, joiden mukaan Yhdysvallat rikkoi afroamerikkalaisten ihmisoikeuksia. Tohtori King saattoi suunnitella tukevansa tätä.

Vuosien 1963 ja 1964 välillä kansalaisoikeusaktivistit suuttuivat enemmän ja ryhtyivät todennäköisemmin taistelemaan valkoisia vastaan. Huhtikuussa 1964 Malcolm piti kuuluisan puheen "The Ballot or the Bullet". "("The ballot" tarkoittaa äänestämistä.) Puheessa hän sanoi, että jos Yhdysvaltain hallitus on "haluton tai kyvytön puolustamaan neekereiden henkeä ja omaisuutta", afroamerikkalaisten pitäisi puolustaa itseään. ^{s. 43} Hän varoitti poliitikkoja siitä, että monet afroamerikkalaiset eivät enää "halua kääntää toista poskea." ^{s. 25} Sitten hän varoitti valkoista Amerikkaa siitä, mitä tapahtuisi, jos mustat eivät saisi äänestää:

Mississippin vapauden kesä (1964)

Kesällä 1964 kansalaisoikeusryhmät toivat lähes 1 000 aktivistia Mississippiin. Suurin osa heistä oli valkoisia korkeakouluopiskelijoita. ^{s. 66} Heidän tavoitteenaan oli työskennellä yhdessä mustien aktivistien kanssa äänestäjien rekisteröimiseksi ja opettaa kesäkoulua mustille lapsille "vapauden kouluissa". He halusivat myös auttaa Mississippin vapauden demokraattisen puolueen (Mississippi Freedom Democratic Party, MFDP) perustamisessa. Tuohon aikaan vain valkoiset saattoivat osallistua Mississippin demokraattiseen puolueeseen. MFDP:tä suunniteltiin toiseksi poliittiseksi puolueeksi, jonka avulla mustat ja valkoiset demokraatit voisivat osallistua politiikkaan.

Monet valkoiset mississippiläiset olivat vihaisia siitä, että muista osavaltioista tulleet ihmiset yrittivät muuttaa heidän yhteiskuntaansa. Hallituksen työntekijät, poliisi, Ku Klux Klan ja muut rasistiset valkoiset käyttivät monia strategioita hyökätäkseen aktivisteja ja mustia vastaan, jotka yrittivät rekisteröityä äänestämään. Freedom Summer -hanke kesti kymmenen viikkoa. Sinä aikana pidätettiin 1062 aktivistia, 80 hakattiin ja neljä tapettiin. Kolme mustaa mississippiläistä murhattiin, koska he kannattivat kansalaisoikeuksia. Kolmekymmentäseitsemän kirkkoa ja kolmekymmentä mustien kotia tai yritystä pommitettiin tai poltettiin.

Kesäkuun 21. päivänä 1964 kolme Freedom Summer -aktivistia katosi. Viikkoja myöhemmin heidän ruumiinsa löydettiin. Heidät olivat murhanneet paikallisen Ku Klux Klanin jäsenet, joista osa oli myös Neshoban piirikunnan sheriffin poliiseja. Kun ihmiset etsivät heidän ruumiitaan paikallisilta soilta ja joista, he löysivät 14-vuotiaan pojan ja seitsemän muun miehen ruumiit, jotka myös näytti siltä, että heidät oli murhattu jossain vaiheessa.

Vapauden kesän aikana aktivistit perustivat ainakin 30 vapauden koulua ja opettivat noin 3500 oppilasta. Opiskelijoihin kuului lapsia, aikuisia ja vanhuksia. Kouluissa opetettiin monia asioita, kuten mustien historiaa, kansalaisoikeuksia, politiikkaa, vapausliikettä ja äänestämiseen tarvittavia perusluku- ja kirjoitustaitoja.

Kesän aikana noin 17 000 mustaa mississippiläistä yritti rekisteröityä äänestämään. Vain 1 600 onnistui. Yli 80 000 liittyi kuitenkin Mississippin vapauden demokraattiseen puolueeseen (MFDP). Tämä osoitti, että he halusivat äänestää ja osallistua politiikkaan eivätkä vain antaa valkoisten tehdä sitä heidän puolestaan.

Vuoden 1964 kansalaisoikeuslaki

John F. Kennedyn ehdottamalla kansalaisoikeuslailla oli kongressin pohjoisen alueen jäsenten - sekä demokraattien että republikaanien - tuki. Etelän senaattorit kuitenkin estivät ehdotetun lain hyväksymisen. He viivyttelivät 54 päivän ajan estääkseen lakiesityksen voimaantulon. Lopulta presidentti Lyndon B. Johnson sai lakiehdotuksen hyväksytyksi.

Johnson allekirjoitti 2. heinäkuuta 1964 vuoden 1964 kansalaisoikeuslain. Laissa sanottiin:

• Oli laitonta syrjiä ihmisiä julkisilla paikoilla tai työpaikoilla vain heidän rotunsa, ihonvärinsä, uskontonsa, sukupuolensa tai kotimaansa perusteella.
• Jos paikat rikkoisivat lakia, oikeusministeri voisi nostaa niitä vastaan oikeusjuttuja pakottaakseen ne noudattamaan lakia.
• Kaikki osavaltion tai paikalliset lait, joiden mukaan syrjintä julkisilla paikoilla tai työpaikoilla oli laillista, eivät enää olleet laillisia.

King saa Nobelin rauhanpalkinnon (1964)

Joulukuussa 1964 Martin Luther King sai Nobelin rauhanpalkinnon. Nobel-komitean puheenjohtaja sanoi hänelle palkintoa antaessaan:

Selma to Montgomery -marssit (1965)

Tammikuussa 1965 Martin Luther King ja SCLC menivät Selmaan, Alabamaan. Siellä toimivat kansalaisoikeusryhmät olivat pyytäneet heitä auttamaan mustien ihmisten rekisteröitymisessä äänioikeutetuiksi. Siihen aikaan 99 prosenttia Selman äänioikeutetuista oli valkoisia. Yhdessä he alkoivat työskennellä äänioikeuden puolesta.

Seuraavassa kuussa poliisi kuitenkin ampui afroamerikkalaisen Jimmie Lee Jacksonin rauhanomaisen marssin aikana. Jackson kuoli. ^{s. 121-123} Monet afroamerikkalaiset olivat hyvin vihaisia. SCLC oli huolissaan siitä, että ihmiset olivat niin vihaisia, että he ryhtyisivät väkivaltaisiksi.

SCLC päätti järjestää marssin Selmasta Montgomerylle. Tämä olisi 54 mailin (87 kilometrin) marssi. Aktivistit toivoivat, että marssi osoittaisi, kuinka kovasti afroamerikkalaiset halusivat äänestää. He halusivat myös osoittaa, etteivät he antaisi rasismin tai väkivallan estää heitä saamasta yhtäläisiä oikeuksia.

Ensimmäinen marssi oli 7. maaliskuuta 1965. Poliisit ja rasistiset valkoiset hyökkäsivät marssijoiden kimppuun nuijilla ja kyynelkaasulla. He uhkasivat heittää marssijat alas Edmund Pettus -sillalta. Seitsemäntoista marssijaa joutui sairaalaan, ja 50 muuta loukkaantui. Tätä päivää alettiin kutsua veriseksi sunnuntaiksi. Kuvia ja filmejä marssijoiden pahoinpitelystä näytettiin sanomalehdissä ja televisiossa ympäri maailmaa.

Näiden asioiden näkeminen sai yhä useammat ihmiset tukemaan kansalaisoikeusaktivisteja. Ihmiset tulivat kaikkialta Yhdysvalloista marssimaan aktivistien mukana. Yksi heistä, James Reeb, joutui valkoisten hyökkäyksen kohteeksi, koska hän tuki kansalaisoikeuksia. Hän kuoli 11. maaliskuuta 1965.

Lopulta presidentti Johnson päätti lähettää Yhdysvaltain armeijan ja Alabaman kansalliskaartin sotilaita suojelemaan marssijoita. Marssijat kulkivat 21.3.-25.3. "Jefferson Davis Highwayta" pitkin Selmasta Montgomeryhin. Maaliskuun 25. päivänä 25 000 ihmistä saapui Montgomeryn kaupunkiin. Martin Luther King piti puheen nimeltä How Long? Not Long" Alabaman osavaltion Capitolissa. Hän kertoi marssijoille, että ei kestäisi kauan, ennen kuin heillä olisi yhtäläiset oikeudet, "koska moraalisen maailmankaikkeuden kaari on pitkä, mutta se kaartaa kohti oikeutta".

Marssin jälkeen Viola Liuzzo, valkoinen nainen Detroitista, ajoi muita marssijoita lentokentälle. Kun hän ajoi takaisin, kolme Ku Klux Klanin jäsentä murhasi hänet.

Vuoden 1965 äänioikeuslaki

Yhdysvallat hyväksyi 6. elokuuta 1965 äänioikeuslain. Tämän lain mukaan oli laitonta estää jotakuta äänestämästä rotunsa vuoksi. Tämä tarkoitti, että kaikki osavaltioiden lait, jotka estivät mustia äänestämästä, olivat nyt laittomia.

Lähes sadan vuoden ajan rekisterinpitäjät (valtion työntekijät, jotka rekisteröivät ihmiset äänestämään) olivat kaikki valkoihoisia. Heillä oli täysi valta päättää, keitä he voivat rekisteröidä ja keitä he eivät rekisteröi. Jos rekisterinpitäjä kieltäytyi antamasta mustan henkilön rekisteröityä, tämä saattoi vain nostaa kanteen, jota hän tuskin voitti. Äänioikeuslaki muutti kuitenkin viimein tätä järjestelmää. Jos rekisterinpitäjä syrjisi mustia ihmisiä, oikeusministeri saattoi lähettää liittovaltion työntekijöitä paikallisten rekisterinpitäjien tilalle.

Laki toimi heti. Muutamassa kuukaudessa 250 000 uutta mustaa äänestäjää oli ilmoittautunut äänestämään. Joka kolmannen heistä rekisteröi liittovaltion työntekijä, joka korvasi rasistisen rekisterinpitäjän. Vuonna 1965 74 prosenttia Mississippin mustista äänestäjistä todella äänesti, ja Mississippissä valittiin enemmän mustia poliitikkoja kuin missään muussa osavaltiossa. Vuoteen 1967 mennessä suurin osa afroamerikkalaisista oli rekisteröitynyt äänestämään 9:ssä 13 eteläisestä osavaltiosta.

Afroamerikkalaisten äänioikeus muutti etelän politiikkaa täysin. Valkoiset poliitikot eivät enää voineet säätää afroamerikkalaisia koskevia lakeja ilman, että mustilla olisi ollut sananvaltaa. Monissa osissa etelää mustat olivat valkoisia lukumäärällisesti suurempia. Tämä tarkoitti sitä, että he saattoivat äänestää mustia poliitikkoja ja äänestää rasistisia valkoisia ulos. Lisäksi mustat, jotka olivat rekisteröityneet äänioikeutetuiksi, saattoivat osallistua valamiehistöön. Aina kun afroamerikkalaista syytettiin rikoksesta, valamiehistö, joka päätti hänen syyllisyydestään, oli valkoihoinen.

Reilun asumisen liikkeet (1966-1968)

Vuosina 1966-1968 kansalaisoikeusliike keskittyi paljon oikeudenmukaiseen asumiseen. Jopa etelän ulkopuolella oikeudenmukainen asuminen oli ongelma. Esimerkiksi Kaliforniassa hyväksyttiin vuonna 1963 Fair Housing Act -laki, joka teki asuntojen erottelusta laitonta. Valkoiset äänestäjät ja kiinteistöalan lobbaajat saivat lain kumottua seuraavana vuonna. Tämä osaltaan aiheutti Wattsin mellakat. (Myöhemmin, vuonna 1966, Kaliforniassa säädettiin uudelleen laki oikeudenmukaisesta asumisesta).

Aktivistit, kuten Martin Luther King, johtivat Chicagossa vuonna 1966 liikettä oikeudenmukaisten asuntojen puolesta. Seuraavana vuonna nuoret NAACP:n jäsenet tekivät saman Milwaukeessa. Valkoiset asunnonomistajat hyökkäsivät molemmissa kaupungeissa aktivistien kimppuun fyysisesti ja rotuerottelua tukeneet poliitikot oikeudellisesti.

Oikeudenmukaista asumista koskeva lakiehdotus

Kaikista kansalaisoikeusliikkeen aikana hyväksytyistä kansalaisoikeuslaeista oikeudenmukaista asumista koskeva laki oli vaikeinta hyväksyä. Laki tekisi syrjinnästä asumisessa laitonta. Tämä tarkoitti, että mustat saisivat muuttaa valkoisten asuinalueille. Kuten senaattori Walter Mondale sanoi: "Tämä oli kansalaisoikeuksien henkilökohtaistamista."

Reilua asumista koskeva lakiehdotus lähetettiin ensin Yhdysvaltain senaattiin. Siellä suurin osa senaattoreista - pohjoisen ja etelän - vastusti lakiesitystä. Maaliskuussa 1968 senaatti lähetti heikomman version edustajainhuoneelle. Edustajainhuoneen odotettiin tekevän muutoksia, jotka heikentäisivät lakiehdotusta entisestään.

Näin ei tapahtunut. Martin Luther King murhattiin 4. huhtikuuta 1968. Tämä sai monet kongressin jäsenet tuntemaan, että heidän oli tehtävä nopeasti jotain kansalaisoikeuksien hyväksi. Tohtori Kingin murhan jälkeisenä päivänä senaattori Mondale seisoi senaatin edessä ja sanoi:

Kongressi hyväksyi 10. huhtikuuta 1968 kansalaisoikeuslain. Presidentti Johnson allekirjoitti lain seuraavana päivänä. Osaa laista kutsutaan nimellä "Fair Housing Act". Sen mukaan asunnon myynnissä, vuokrauksessa tai asuntolainojen myöntämisessä on laitonta syrjiä henkilöä rodun, ihonvärin, uskonnon tai kotimaan perusteella.

Kingin salamurha ja köyhien kampanja (1968).

Vuonna 1968 Martin Luther King ja SCLC suunnittelivat köyhien kampanjaa. Liikkeeseen osallistui kaikenrotuisia ihmisiä. Liikkeen tavoitteena oli vähentää kaikkien rotujen köyhyyttä.

Osana köyhyyden vastaista työtään tohtori King ja SCLC alkoivat puhua Vietnamin sotaa vastaan. King väitti, että Vietnamin köyhiä ihmisiä tapettiin ja että sota vain köyhdyttäisi heitä. Hän väitti myös, että Yhdysvallat käytti yhä enemmän rahaa ja aikaa sotaan ja vähemmän köyhiä amerikkalaisia auttaviin ohjelmiin.

Maaliskuussa 1968 tohtori King kutsuttiin Memphisiin, Tennesseen osavaltioon tukemaan lakossa olleita roskatyöläisiä. He saivat hyvin vähän palkkaa, ja kaksi työntekijää oli kuollut työtään tehdessään. He halusivat kuulua ammattiliittoon. Tohtori Kingin mielestä tämä lakko sopi täydellisesti hänen köyhien ihmisten kampanjaansa. Heti Memphisiin saavuttuaan King alkoi saada uhkauksia.

King piti päivää ennen murhaansa saarnan nimeltä "I've Been to the Mountaintop". Seuraavana päivänä hänet murhattiin. Kingin murhan jälkeen ihmiset mellakoivat yli 100 kaupungissa eri puolilla Yhdysvaltoja.

Kansalaisoikeusjohtaja Ralph Abernathy jatkoi Poor People's Campaign -kampanjaa Kingin kuoleman jälkeen. Noin 3 000 aktivistia leiriytyi Washingtonin National Mallille noin kuudeksi viikoksi.

Tohtori Kingin hautajaisia edeltävänä päivänä hänen vaimonsa Coretta Scott King ja kolme heidän lastaan johtivat 20 000 marssijaa Memphisin läpi. Sotilaat suojelivat marssijoita. Huhtikuun 9. päivänä rouva King johti toiset 150 000 ihmistä Atlantan läpi tohtori Kingin hautajaisten aikana. Tohtori Kingin arkkua kuljetti vanha puinen vaunu, jota muulit vetivät. Vaunu oli tohtori Kingin köyhien kampanjan symboli.

Rouva King sanoi kerran:

Monet ihmiset saivat surmansa kansalaisoikeusliikkeen aikana. Jotkut tapettiin, koska he kannattivat kansalaisoikeuksia. Toiset tapettiin Ku Klux Klanin (KKK) tai muiden rasististen valkoisten toimesta, jotka halusivat terrorisoida mustia ihmisiä. Kukaan ei tiedä, kuinka monta ihmistä tapettiin kansalaisoikeusliikkeen aikana. Tässä on kuitenkin joitakin esimerkkejä. Ihmiset, joiden nimet on korostettu sinisellä, olivat lapsia tai teini-ikäisiä, kun heidät tapettiin.

Tuntematon määrä muita ihmisiä kuoli tai sai surmansa kansalaisoikeusliikkeen aikana.

• Historia: Plessy v. Ferguson.
• Syyt: Rasismi; valkoisen ylivalta; rotuerottelu; syrjintä; Jim Crow -lait; lynkkaukset.
• Ihmiset: Malcolm X; Martin Luther King, Jr.; Coretta Scott King; James Lawson; James Meredith; Little Rock Nine; Rosa Parks; Malcolm X.
• Ryhmät: National Association for the Advancement of Colored People (NAACP); Southern Christian Leadership Conference (SCLC); Student Nonviolent Coordinating Committee (SNCC).
• Laki ja hallinto: Yhdysvaltojen laki; oikeuskäytäntö; liittovaltion laki; lainsäädäntö; Yhdysvaltojen perustuslaki; korkein oikeus; Yhdysvaltojen kongressi.
• Oikeudet: Kansalaisoikeudet; kansalaisvapaudet; ihmisoikeudet; äänioikeus; yhteiskunnallinen tasa-arvo; sosiaalinen oikeudenmukaisuus.
• Muut: Ku Klux Klan; auringonlaskun kaupungit; Valkoisten Kansalaisten Neuvosto.