Sitoutumattomien maiden liike | kansainvälinen järjestö

Pääsihteerit

Huippukokousten välillä sitoutumattomien liikettä johtaa viimeisessä huippukokouksessa valittu pääsihteeri. Koska merkittävä osa liikkeen työstä tehdään Yhdistyneissä Kansakunnissa New Yorkissa, puheenjohtajana toimivan maan YK-suurlähettilään odotetaan käyttävän aikaa ja voimavaroja liittoutumattomien maiden liikettä koskeviin asioihin. Myös YK:ssa sijaitseva koordinointitoimisto on tärkein väline, jolla ohjataan liikkeen työryhmien, komiteoiden ja työryhmien työtä.

Liittoutumattomien maiden liikkeen pääsihteerit
Nimi	Maa	Puolue	Osoitteesta	Osoitteeseen
Josip Broz Tito	Jugoslavia	Jugoslavian kommunistiliitto	1961	1964
Gamal Abdel Nasser	Yhdistyneet arabitasavallat	Arabialainen sosialistiliitto	1964	1970
Kenneth Kaunda	Sambia	Yhdistynyt kansallinen itsenäisyyspuolue	1970	1973
Houari Boumediène	Algeria	Vallankumousneuvosto	1973	1976
William Gopallawa	Sri Lanka	Itsenäinen	1976	1978
Junius Richard Jayewardene		Yhdistynyt kansallinen puolue	1978	1979
Fidel Castro	Kuuba	Kuuban kommunistinen puolue	1979	1983
Neelam Sanjiva Reddy	Intia	Janata-puolue	1983
Zail Singh		Kongressipuolue	1983	1986
Robert Mugabe	Zimbabwe	ZANU-PF	1986	1989
Janez Drnovšek	Jugoslavia	Jugoslavian kommunistiliitto	1989	1990
Borisav Jović		Serbian sosialistinen puolue	1990	1991
Stjepan (Stipe) Mesić		Kroatian demokraattinen liitto	1991
Branko Kostić		Montenegron sosialistien demokraattinen puolue	1991	1992
Dobrica Ćosić		Itsenäinen	1992
Suharto	Indonesia	Partai Golongan Karya	1992	1995
Ernesto Samper	Kolumbia	Kolumbian liberaalipuolue	1995	1998
Andrés Pastrana Arango		Kolumbian konservatiivinen puolue	1998
Nelson Mandela	Etelä-Afrikka	Afrikan kansalliskongressi	1998	1999
Thabo Mbeki			1999	2003
Mahathir Mohamad	Malesia	United Malays National Organisation	2003
Abdullah Ahmad Badawi			2003	2006
Fidel Castro	Kuuba	Kuuban kommunistinen puolue	2006	2008
Raúl Castro			2008	2009
Hosni Mubarak	Egypti	Kansallinen demokraattinen puolue	2009	2011
Mohamed Hussein Tantawi		Itsenäinen	2011	2012
Mohamed Morsi		Vapaus- ja oikeuspuolue	2012
Mahmoud Ahmadinejad	Iran	Islamilaisen Iranin rakentajien liitto	2012	2013
Hassan Rouhani		Taistelevien pappien yhdistys	2013	2016
Nicolás Maduro	Venezuela	Venezuelan yhdistynyt sosialistinen puolue	2016	2019
Ilham Alijev	Azerbaidžan	Uusi Azerbaidžan-puolue	2019	2023

 

Jäsenet

Varsinaiset jäsenet

Entiset jäsenet

Tarkkailijat

Seuraavilla mailla ja järjestöillä on tarkkailijan asema:

Maat

Organisaatiot

Jäseniä ovat olleet eri aikoina mm: Jugoslavia, Argentiina, SWAPO, Kypros, Puola ja Malta. Brasilia ei ole koskaan ollut liikkeen virallinen jäsen, mutta se jakaa monet liittoutumattomien liikkeen tavoitteista ja lähettää usein tarkkailijoita liittoutumattomien huippukokouksiin. Vaikka monet liittoutumattomien liikkeen jäsenistä olivat itse asiassa melko läheisesti yhden tai toisen suurvallan puolella, liike säilytti yllättävän paljon yhteenkuuluvuutta koko kylmän sodan ajan. Lisäksi jotkut jäsenet olivat mukana vakavissa konflikteissa toisten jäsenten kanssa (esim. Intia ja Pakistan, Iran ja Irak). Liike hajosi omiin sisäisiin ristiriitoihinsa, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Afganistaniin vuonna 1979. Neuvostoliiton liittolaiset tukivat hyökkäystä, mutta muut liikkeen jäsenet (erityisesti pääasiassa muslimivaltiot) tuomitsivat sen.

Koska sitoutumattomien maiden liike perustettiin kylmän sodan estämiseksi, se on kamppaillut löytääkseen merkityksensä kylmän sodan päättymisen jälkeen. Perustajajäsenen Jugoslavian hajoamisen jälkeen sen jäsenyys keskeytettiin vuonna 1992 New Yorkissa Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksen sääntömääräisen vuosittaisen istunnon yhteydessä pidetyssä liikkeen säännöllisessä ministerikokouksessa. Liikkeen huippukokouksessa Jakartassa, Indonesiassa (1. syyskuuta 1992 - 6. syyskuuta 1992) Jugoslavia hyllytettiin tai erotettiin liikkeestä. Jugoslavian sosialistisen liittotasavallan seuraajavaltiot ovat ilmaisseet vain vähän kiinnostusta jäsenyyttä kohtaan, vaikka joillakin on tarkkailijan asema. Vuonna 2004 Malta ja Kypros lopettivat jäsenyytensä ja liittyivät Euroopan unioniin. Valko-Venäjä on edelleen Euroopan liikkeen ainoa jäsen. Turkmenistan, Valko-Venäjä ja Dominikaaninen tasavalta ovat viimeisimmät liittyjät. Bosnia ja Hertsegovinan sekä Costa Rican hakemukset hylättiin vuosina 1995 ja 1998. Serbian jäsenyys on keskeytetty vuodesta 1992 lähtien, koska Serbian hallitus osallistui Bosnian sotaan (tuolloin virallisesti Jugoslavian liittotasavallan hallituksena).

 
Liittoutumattomien maiden liikkeen jäsenvaltiot (2018). Vaaleansinisillä valtioilla on tarkkailijan asema.  

Origins

Liittoutumattomien maiden liikettä ei koskaan perustettu virallisena järjestönä, mutta siitä tuli nimi, jolla viitattiin vuonna 1961 ensimmäisen kerran pidetyn liittoutumattomien maiden valtion- tai hallitusten päämiesten konferenssin osallistujiin. Itse termin "liittoutumattomuus" keksi Intian pääministeri Jawaharlal Nehru puheessaan Colombossa Sri Lankassa vuonna 1954. Tässä puheessa Nehru kuvaili Kiinan ja Intian suhteita ohjaavia viittä pilaria, jotka Kiinan pääministeri Zhou Enlai esitti ensimmäisenä. Näitä periaatteita, joita kutsutaan Panchsheeliksi (viisi rajoitusta), käytettiin myöhemmin liittoutumattomien maiden liikkeen perustana. Viisi periaatetta olivat:

• Keskinäinen kunnioitus toistensa alueellista koskemattomuutta ja suvereniteettia kohtaan.
• Keskinäinen hyökkäämättömyys
• Keskinäinen puuttumattomuus sisäisiin asioihin
• Tasa-arvo ja molemminpuolinen hyöty
• Rauhanomainen rinnakkaiselo

Merkittävä virstanpylväs sitoutumattomien maiden liikkeen kehityksessä oli vuonna 1955 pidetty Bandungin konferenssi, Aasian ja Afrikan valtioiden konferenssi, jonka isäntänä toimi Indonesian presidentti Sukarno, joka antoi merkittävän panoksensa liikkeen edistämiseen. Osallistujat ilmoittivat haluavansa olla sekaantumatta kylmään sotaan ja hyväksyivät "julistuksen maailmanrauhan ja yhteistyön edistämisestä", joka sisälsi Nehrun viisi periaatetta. Kuusi vuotta Bandungin konferenssin jälkeen Jugoslavian presidentin Josip Broz Titon aloitteesta järjestettiin ensimmäinen liittoutumattomien maiden valtion- tai hallitusten päämiesten konferenssi syyskuussa 1961 Belgradissa. Termi sitoutumaton liike esiintyy ensimmäisen kerran viidennessä konferenssissa vuonna 1976, jossa osallistujamaita kutsutaan liikkeen jäseniksi.

Syyskuussa 1970 pidetyssä Lusakan konferenssissa jäsenmaat lisäsivät liikkeen tavoitteiksi riitojen rauhanomaisen ratkaisemisen ja suurvaltojen sotilasliitoista ja -sopimuksista pidättäytymisen. Toinen lisätty tavoite oli sotilastukikohtien sijoittamisen vastustaminen vieraisiin maihin.

Liittoutumattomien liikkeen perustajaisät olivat: Sukarno Indonesiasta, Jawaharlal Nehru Intiasta ja Josip Broz Tito Jugoslaviasta, Gamal Abdul Nasser Egyptistä ja Kwame Nkrumah Ghanasta. Heidän toimintansa tunnettiin nimellä "Viiden aloite".

 

Organisaatiorakenne ja jäsenyys

Liikkeen taustalla on halu olla liittymättä geopoliittiseen/sotilaalliseen rakenteeseen, eikä sillä siksi ole kovin tiukkaa organisaatiorakennetta. Joitakin organisatorisia perusperiaatteita määriteltiin vuonna 1996 Cartagenan asiakirjassa, joka koski metodologiaa Liittoutumattomien valtioiden valtion- tai hallitusten päämiesten huippukokouksessa on "korkein päätöksentekoelin". Puheenjohtajuus kiertää maiden välillä ja vaihtuu jokaisessa valtion- tai hallitusten päämiesten huippukokouksessa huippukokouksen järjestävälle maalle.

Liittoutumattomien maiden liikkeen jäsenyysvaatimukset vastaavat Yhdistyneiden Kansakuntien keskeisiä periaatteita. Nykyiset vaatimukset ovat, että ehdokasmaa on noudattanut kymmenen Bandungin periaatteen mukaisia käytäntöjä:

• Perusihmisoikeuksien sekä Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan tavoitteiden ja periaatteiden kunnioittaminen.
• Kaikkien kansakuntien suvereniteetin ja alueellisen koskemattomuuden kunnioittaminen.
• Kansallisten itsenäisyysliikkeiden tunnustaminen.
• Kaikkien rotujen ja kaikkien kansojen, niin suurten kuin pientenkin, tasa-arvon tunnustaminen.
• Pidättäytyminen puuttumasta toisen maan sisäisiin asioihin.
• Kunnioitetaan jokaisen kansakunnan oikeutta puolustaa itseään yksin tai yhdessä Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan mukaisesti.
• pidättäytyminen hyökkäyksestä tai hyökkäyksellä uhkaamisesta tai voimankäytöstä minkään maan alueellista koskemattomuutta tai poliittista itsenäisyyttä vastaan.
• Kaikkien kansainvälisten riitojen ratkaiseminen rauhanomaisin keinoin Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan mukaisesti.
• Keskinäisten etujen ja yhteistyön edistäminen.
• Oikeuden ja kansainvälisten velvoitteiden kunnioittaminen.

 

Politiikka ja ideologia

NAM:n pääsihteereihin oli kuulunut niinkin erilaisia henkilöitä kuin Suharto, autoritaarinen antikommunisti, ja Nelson Mandela, demokraattinen sosialisti ja kuuluisa apartheidin vastainen aktivisti. Liittoutumattomien maiden liikettä yhdistää sitoutuminen maailmanrauhaan ja turvallisuuteen, vaikka siihen kuuluu monia hallituksia, joiden ideologiat eroavat toisistaan huomattavasti. New Delhissä maaliskuussa 1983 pidetyssä seitsemännessä huippukokouksessa liike kuvaili itseään "historian suurimmaksi rauhanliikkeeksi". Liike painottaa yhtä paljon aseistariisuntaa. NAM:n sitoutuminen rauhaan on tapahtunut jo ennen sen virallista institutionalisointia vuonna 1961. Intian, Egyptin ja Jugoslavian hallitusten päämiesten Brionin kokouksessa vuonna 1956 tunnustettiin, että rauhanpyrkimysten ja aseistariisuntapyrkimysten välillä on elintärkeä yhteys.

Liittoutumattomien liike kannattaa yhteistyöpolitiikkoja ja -käytäntöjä, erityisesti sellaisia, jotka ovat monenvälisiä ja jotka hyödyttävät kaikkia osapuolia. Monet liittoutumattomien maiden liikkeen jäsenistä ovat myös Yhdistyneiden Kansakuntien jäseniä, ja molempien järjestöjen julkilausuttu politiikka on rauhanomaista yhteistyötä, mutta suurempi, länsimaiden ja kehittyneiden maiden hallitsema YK jättää yleensä huomiotta NAM:n menestyksen monenvälisissä sopimuksissa. Afrikkalaisten huoli apartheidista yhdistettiin arabien ja aasialaisten huoleen Palestiinasta, ja monenvälisen yhteistyön onnistuminen näillä aloilla on ollut kohtalaisen menestyksekästä. Liittoutumattomien maiden liikkeellä on koko olemassaolonsa ajan ollut merkittävä rooli erilaisissa ideologisissa konflikteissa, kuten apartheid-hallintojen äärimmäisessä vastustamisessa ja vapautusliikkeiden tukemisessa eri paikoissa, kuten Zimbabwessa ja Etelä-Afrikassa. Tämäntyyppisten liikkeiden tukeminen perustuu uskomukseen, jonka mukaan jokaisella valtiolla on oikeus perustaa politiikkansa ja käytäntönsä kansallisten etujen mukaisesti eikä suhteidensa perusteella johonkin tiettyyn valtaryhmään. Liittoutumattomien liikkeestä on tullut kehitysmaiden ongelmien tukemisen ääni, ja se sisältää edelleen ihanteita, jotka ovat oikeutettuja tässä yhteydessä.

 

Rooli kylmän sodan jälkeen

Kylmän sodan päättymisen ja kolonialismin muodollisen päättymisen jälkeen liittoutumattomien maiden liike on joutunut määrittelemään itsensä uudelleen ja keksimään uudelleen tarkoituksensa nykyisessä maailmanjärjestelmässä. Yksi tärkeimmistä kysymyksistä on ollut, voidaanko monia sen perusideologioita, pääasiassa kansallista itsenäisyyttä, alueellista koskemattomuutta sekä kolonialismin ja imperialismin vastaista taistelua, soveltaa nykypäivän kysymyksiin. Liike on korostanut monenkeskisyyttä, tasa-arvoa ja keskinäistä hyökkäämättömyyttä koskevia periaatteitaan yrittäessään tulla vahvemmaksi globaalin etelän äänenkannattajaksi ja välineeksi, jota voidaan hyödyntää jäsenmaiden tarpeiden edistämiseksi kansainvälisellä tasolla ja niiden poliittisen vaikutusvallan vahvistamiseksi neuvotteluissa kehittyneiden maiden kanssa. Pyrkiessään edistämään etelän etuja liike on korostanut jäsenvaltioiden välisen yhteistyön ja yhtenäisyyden tärkeyttä, mutta kuten aiemminkin, yhteenkuuluvuus on edelleen ongelma, sillä järjestön koko sekä erilaiset ohjelmat ja uskollisuudet aiheuttavat jatkuvaa hajanaisuuden vaaraa. Vaikka perusperiaatteista on päästy sujuvasti yhteisymmärrykseen, lopullisiin toimiin ryhtyminen yksittäisissä kansainvälisissä kysymyksissä on ollut harvinaista, ja liike on mieluummin ilmaissut kritiikkinsä tai tukensa kuin antanut tiukan linjan päätöslauselmia. Liike katsoo edelleen, että sillä on oma roolinsa, sillä sen mielestä maailman köyhimmät kansat ovat edelleen riistettyjä ja syrjäytyneitä, eivätkä vastakkaiset supervallat enää ole vastakkain, vaan pikemminkin yksipolaarinen maailma, ja liike on todella kääntynyt länsimaista hegemoniaa ja uuskolonialismia vastaan. Se vastustaa ulkomaista miehitystä, sisäisiin asioihin puuttumista ja aggressiivisia yksipuolisia toimenpiteitä, mutta se on myös siirtynyt keskittymään jäsenvaltioiden sosioekonomisiin haasteisiin, erityisesti globalisaation aiheuttamaan eriarvoisuuteen ja uusliberalistisen politiikan vaikutuksiin. Sitoutumattomien maiden liike on todennut taloudellisen alikehityksen, köyhyyden ja sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden olevan kasvavia uhkia rauhalle ja turvallisuudelle.

 

Nykyinen toiminta ja tehtävät

Yhdysvaltain politiikan arvostelu

Viime vuosina Yhdysvalloista on tullut järjestön kohde. Yhdysvaltain hyökkäys Irakiin ja terrorismin vastainen sota, sen yritykset tukahduttaa Iranin ja Pohjois-Korean ydinsuunnitelmat ja muut toimet on tuomittu ihmisoikeusloukkauksiksi ja yrityksiksi polkea pienten kansakuntien suvereniteettia. Liikkeen johtajat ovat myös arvostelleet Yhdysvaltojen määräysvaltaa Yhdistyneissä Kansakunnissa ja muissa kansainvälisissä rakenteissa.

Puerto Ricon itsemääräämisoikeus

Ryhmä on vuodesta 1961 lähtien tukenut Puerto Ricon itsemääräämisoikeutta koskevan asian käsittelyä Yhdistyneissä Kansakunnissa. Hostosian kansallinen itsenäisyysliike ehdottaa asiaa koskevaa päätöslauselmaa XV huippukokoukselle.

Länsi-Saharan itsemääräämisoikeus

Ryhmä on vuodesta 1973 lähtien tukenut Länsi-Saharan itsemääräämisoikeutta koskevan asian käsittelyä Yhdistyneissä Kansakunnissa. Liittoutumattomien maiden liike vahvisti viime kokouksessaan (Sharm El Sheikh 2009) tukevansa Sahrawin kansan itsemääräämisoikeutta valitsemalla minkä tahansa pätevän vaihtoehdon, suhtautui myönteisesti osapuolten välisiin suoriin keskusteluihin ja muistutti Yhdistyneiden Kansakuntien vastuusta Sahrawin kysymyksessä.

Kestävä kehitys

Liike on julkisesti sitoutunut kestävän kehityksen periaatteisiin ja vuosituhannen kehitystavoitteiden saavuttamiseen, mutta se katsoo, että kansainvälinen yhteisö ei ole luonut kehitystä edistäviä olosuhteita ja että se on loukannut kunkin jäsenvaltion oikeutta suvereeniin kehitykseen. Kehitystä estäviksi tekijöiksi mainitaan muun muassa globalisaatio, velkataakka, epäoikeudenmukaiset kauppakäytännöt, ulkomaanavun väheneminen, avunantajien ehdollisuus ja demokratian puute kansainvälisessä rahoituspäätöksenteossa.

YK:n uudistukset

Liittoutumattomien maiden liike on arvostellut varsin avoimesti YK:n nykyisiä rakenteita ja valtadynamiikkaa, lähinnä sitä, miten voimakkaat valtiot ovat käyttäneet järjestöä hyväkseen tavalla, joka on vastoin liikkeen periaatteita. Se on esittänyt useita suosituksia, jotka vahvistaisivat "liittoutumattomien" valtioiden edustusta ja valtaa. Ehdotetuilla uudistuksilla pyritään myös parantamaan YK:n päätöksenteon avoimuutta ja demokratiaa. YK:n turvallisuusneuvostoa pidetään kaikkein vääristyneimpänä, epädemokraattisimpana ja uudelleenmuotoilun tarpeessa olevana elementtinä.

Etelä-etelä-yhteistyö

Liittoutumattomien maiden liike on viime aikoina tehnyt yhteistyötä muiden kehitysmaiden järjestöjen, lähinnä 77 ryhmän, kanssa, perustanut useita yhteisiä komiteoita ja julkaissut lausuntoja ja asiakirjoja, jotka edustavat molempien ryhmien yhteisiä etuja. Tätä vuoropuhelua ja yhteistyötä voidaan pitää pyrkimyksenä lisätä maailmanlaajuista tietoisuutta järjestöstä ja vahvistaa sen poliittista vaikutusvaltaa.

Kulttuurinen monimuotoisuus ja ihmisoikeudet

Liike hyväksyy ihmisoikeuksien ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden yleismaailmallisuuden, mutta vastustaa kiivaasti kulttuurista homogenisointia. Itsemääräämisoikeutta koskevien näkemystensä mukaisesti järjestö vetoaa kulttuurisen monimuotoisuuden suojelemiseen ja niiden uskonnollisten, sosiokulttuuristen ja historiallisten erityispiirteiden suvaitsemiseen, jotka määrittelevät ihmisoikeudet tietyllä alueella.

Työryhmät, työryhmät, komiteat

• Yhdistyneiden Kansakuntien rakenneuudistusta käsittelevä korkean tason työryhmä
• Ihmisoikeustyöryhmä
• Rauhanturvaamistoimia käsittelevä työryhmä
• Aseistariisuntatyöryhmä
• Palestiinaa käsittelevä valiokunta
• Somaliaa käsittelevä työryhmä
• Liittoutumattomien turvallisuuskomitea
• Taloudellisen yhteistyön pysyvä ministerikomitea
• Yhteinen koordinointikomitea (G-77:n puheenjohtajan ja NAM:n puheenjohtajan johdolla).

 

Huiput

Liittoutumattomien maiden valtion- tai hallitusten päämiesten konferenssi, josta käytetään usein nimitystä Liittoutumattomien maiden huippukokous, on liikkeen tärkein kokous, ja se pidetään muutaman vuoden välein:

1. Belgrad, 1.-6. syyskuuta 1961
2. Kairo, 5.-10. lokakuuta 1964
3. Lusaka, 8.-10. syyskuuta 1970
4. Alger, 5.-9. syyskuuta 1973
5. Colombo, 16.-19. elokuuta 1976
6. Havanna, 3.-9. syyskuuta 1979
7. New Delhi (alunperin Bagdad), 7.-12. maaliskuuta 1983.
8. Harare, 1.-6. syyskuuta 1986
9. Belgrad, 4.-7. syyskuuta 1989
10. Jakarta, 1.-6. syyskuuta 1992
11. Cartagena de Indias, 18.-20. lokakuuta 1995.
12. Durban, 2.-3. syyskuuta 1998
13. Kuala Lumpur, 20.-25. helmikuuta 2003.
14. Havanna, 15.-16. syyskuuta 2006
15. Sharm El Sheikh, 11.-16. heinäkuuta 2009.
16. Isfahan, 26.-31. elokuuta 2012
17. Porlamar, 13.-18. syyskuuta 2016
18. Baku, 25-26 lokakuuta 2019

Ministerikokous pidetään valtion- ja hallitusten päämiesten konferenssien välissä maassa, joka ei ole liikkeen puheenjohtaja. Vuoden 2011 kokous pidetään Balilla, Indonesiassa toukokuussa 2011.